perjantai 27. joulukuuta 2013

Hetken maailma on tässä

Silmät kiinni ja monitorit huutamaan.
Ei oo mitään muuta kuultavaa.
Hetken maailma on tässä.
Silmät kiinni niin tilaava kaipuu.
Vaadi kukaan ei mihinkään taipuu.
Hetken maailma on tässä.

Kun tuntuu ettet jaksa.
Oot antanu jo kaiken.
Ei teot enää vaivaa maksa.
Liian pitkään alla paineen.
Tauolle aihe on.

PistePiste/ Hetken maailma on tässä

* * *

Heräsin raukeana pitkästä aikaa hyvin nukutun yön jälkeen. Syyllinen hyviin uniin saattoi olla osaltaan se, että näillä vuosilla työpäivän mittainen autossa istuminen työpäivän jälkeen tuntuu jäsenissä huomattavasti enemmän kuin tyttövuosina. Pikainen katsaus ulos ja tosiasioiden toteaminen. En ollut nähnyt unta: silmäni avautuivat ihastelemaan valkoiseen lumivaippaan pukeutunutta luontoa ja taivaalta alas leijailevia lumitähtiä. 

Tunsin oloni etuoikeutetuksi Ystävä-kollegoiden suodessa minulle tämän hetken. Askelissa tuntui iloa ja riemua, kun suuntasin Hallituksen kanssa ruhtinaallisen aamupalan jälkeen kaamoksen keskelle. Mononpohjan putsaukset ja sauvan lenkkien kiinnitykset - tutut alkurutiinit ennen liikkeelle lähtöä. Muutaman napakan tasatyönnön jälkeen liuku juuri ajetulle luistelubaanalle. Wassberg ja mogren löytyivät selkärangasta; painonsiirto ja askellus vaativat muistutusta mutta potku potkulta, liuku liu'ulta nekin mukautuivat yhteiseen rytmiin ladulla.

Tämä hetki. Suksen kulku hangella. Koilliskairan tunnelma ja taika.

Kevyen matkavauhdin löydyttyä sisäinen hiihtäjä minussa sai vallan. Sydän takoi rinnassa huomattavasti enemmän kuin aerobisella kynnyksellä mutten tuntenut itseäni väsyneeksi. Jatkoin ilottelua suksilla. Tunnustelin ja kokeilin miten sydän reagoi tv-nousun irtiottoon. Reagoi se. Takoi vimmatusti; sen, mihin diesel-koneeni maksimissaan pystyi. Hengitykseni kiihtyi. Tuttu, ahdistava tunne pakotti keuhkojani - laajensi ne äärimmilleen. Reidetkin heräsivät. Happo poltteli, ravisteli pois loputkin unenrippeet. Vielä tuo tömpyrä. Kymmenen metriä, metri...

Tömpyrän jälkeen heittäydyin laskuasentoon. Palauttava lasku tasaannutti niin sykettä kuin hengitystä - reidet nauttivat vielä saamastaan happohyökkäyksestä. Lähes kaikkivoipa olo saavutti mielihyväkeskuksen: jaksoin! Huomasin hymyileväni ajatukselleni siitä, miten pienestä asiasta voi iloita, miten pienestä itseluottamus kohota.


Tämä hetki. Suksen kulku hangella. Koilliskairan tunnelma ja taika.

Ensilumilla Kuusamossa. 

* * *

Hetkestä kiitollisena,

 

perjantai 2. elokuuta 2013

Vapaa


Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin jotka ohjailee mun elämää
jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa
en tiedä onko se väärin
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
sillä niin olis käynyt jos ois jäänyt eiliseen kii
joku mua piteli siinä se oli niin kamalan vahva
eikä se halunnut päästää irti
melkein kuin lihaa ja verta suurempi vuorii ja merta
se sellaiseksi kasvoi mun päässä

Toni Wirtanen

* * *

Latasin alkuvuodesta puhelimeni soittoääneksi Kaija Koota miettimättä sen kummemmin syytä tähän; levyhyllystä sormet hakivat "sitä oikeaa", pysähtyen Kaijan levyn "Irti" kohdalle. Nyt tuo soittoäänivalinta on saanut uudenlaisen merkityksen. Via de la Platalta kotiuduttuamme havahduin kuuntelemaan Toni Wirtasen tekemää sanoitusta tiedostaen samalla sanojen merkityksen omassa elämässäni.

Olen aina kokenut olevani melkoisen pedantti. Huoli-Maireen yhdistetty kiltti ja tunnollinen suorittaja, joka polttaa usein kynttiläänsä molemmista päistä kodin, työn ja harrastusten aallokoissa. Välillä olen kuvitellut itseni ja työpanokseni niin tärkeäksi, etten ole osannut sanoa ei. En silloinkaan kuin ehkä olisi pitänyt. Ja kyllä: olen jopa nauttinut narsistisesti kätteni jäljistä sekä siitä, että minua on pyydetty mukaan erilaisiin asioihin niin työmaalla kuin harrastustenkin parissa.

Muistan lukeneeni Keskisuomalaisesta joskus mielenkiintoisen jutun siitä, miten vapaa-aika ja koti voivat uuvuttaa yhtä lailla työn ohella. Minäkin kipuilin asian kanssa vuosia. Aluksi luulin olotilaani ja tasapainoiluani kodin, työn ja harrastusten parissa tunnollisten suorittajien normaaliksi Jaakobin painiksi tai kuuluisaksi ikäkriisiksi. Kun elimistöni alkoi oireilla, oli pakko myöntää oman itseni ohella myös muille, että olin  p u h k i.

Totesin "sairastuneeni" tautiin nimeltä riittämättömyys. Tavoitteet alkoivat näyttäytyä elämässäni entistä enemmän komparatiivimuodossa. Ei riittänyt, että olisin ollut kestävä, sisukas tai vahva; vaadin itseltäni aina enemmän. Kotona, töissä, harrastuksissa. Kaikessa. Latasin lomiin paljon ja petyin, jos muut eivät ymmärtäneet jakaa tavoitteita kanssani. Vähitellen kierre oli valmis. Olisin halunnut, tahtonut ja tehnyt mutta en yksinkertaisesti saanut tartuttua kiinni asioihin. En jaksanut. Hälytyskelloni soivat vasta kesällä 2012, kun jalkaleikkaukseni jälkeen totesin nauttivani siitä, että sain vain olla. Sain parannella jalkaani eikä minun odotettukaan tekevän mitään suurta.

Olen ymmärtänyt olleeni oivallinen ja otollinen maaperä uupumukselle. Tunsin huonoa omaatuntoa lähes kaikesta. Siitä, etten ollut aidosti läsnä silloin, kun olin kotona; siitä, etten useinkaan kyennyt olemaan aikuinen lasten kanssa kiistellessäni; siitä, että koti ei tuoksunut suursiivotulta tai pullalta; siitä, että päivätyöt tahtoivat venyä yötöiksi; siitä, että kukkapenkit rehottivat kitkemättöminä; siitä, että en osallistunut talkoisiin harrastukseni parissa; siitä, etten lähtenyt lenkille; siitä, etten kyennyt pitämään tätä palettia koossa... Uupumustani ei yhtään helpottanut se, että huolehdin, murehdin ja vatvoin asioita etukäteen... Kaikkia ja kaikkien. Huolikenttäni laajentui ja pursui vuosien saatossa yli äyräidensä.

Caminolla kulkiessani koin alkutaipaleen koti-ikävästä selvittyäni levollisuutta. Luonnon keskellä, kaikesta painolastista riisuttuna kulkeminen sekä yksinkertainen ja rutiininomainen vaelluselämä olivat omiaan pysähdyttämään minut ja keskittymään olennaiseen: sielun hoitamiseen. Oivalsin miten ilotonta elämäni oli ollut sisäisesti. Oli suorastaan ravisuttavaa läpikäydä elämäänsä ja ottaa etäisyyttä arjen pyöritykseen; kiireeseen, suorittamiseen ja huolehtimiseen.

Tekemistäni, olemistani ja suorittamistani ei ollut vienyt pitkään aikaan eteenpäin sen enempää syttynyt kuin sytytettykään liekki vaan jokin ulkopuoleltani ohjattu pakko, jonka olin itse rakentanut pääni sisälle. Ulkoisesti olotilaani ei varmasti ole minusta huomannut - uskon näyttäneeni samanalaiselta, iloiselta Jonnalta kuin ennenkin. Myöntymällä mukaan moneen orjuutin kuitenkin itseäni henkisesti siitäkin huolimatta, että sain itselleni paljon; pyrin "kilttinä tyttönä" miellyttämään muita ja hakemaan hyväksyntää.

Vuosien ajan sanan ei tai sen muunnosten sanominen aiheutti sisälläni melkoista kiemurtelua, sillä en halunnut pahoittaa tai loukata kenenkään mieltä. Yritän jaksaa muistuttaa itseäni siitä, että omien voimavarojen tarkasteleminen ja niiden toteaminen riittämättömäksi johonkin tehtävään - juuri sillä hetkellä - on paitsi luottamusta mutta myös rehellisyyttä sekä itseä että toista kohtaan. Usein se mielletään kuitenkin negatiivissävytteisesti haluttomuudeksi, asioiden pakoiluksi tai jopa laiskuudeksi. Vai mielletäänkö? Ehkä tämänkin oletuksen olen rakentanut itse pääni sisälle...

Vuorotteluvapaani käännyttyä alkavan lukuvuoden odottamiseksi, yritän jatkaa valitsemallani "vapaalla" tiellä. Yritän päästää irti turhasta huolehtimisesta ja olla tyytyväinen niihin pieniinkin asioihin, joita saan tehdä ja saan tehdyksi: kohoavasta pullataikinasta, silityspinon madaltumisesta tai vaikkapa vain lehden lukemisesta ja olemisesta. Yritän olla myös tavoittelematta kuuta taivaalta, sillä "niin kävis, jos jäis eiliseen kii".

Yritän.

 

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Erilainen mutta ei huonompi

Vietimme viikon yläkouluikäisten Asperger-nuorten sopeutumisvalmennuskurssilla. Viikko kokonaisvaltaisessa ja intensiivisessä täysihoidossa samaa arkea ja juhlaa elävien perheiden kera asetti jälleen kerran asioita oikeisiin mittasuhteisiinsa ja antoi pintaluotausta syvempiä ajattelun aiheita. Meillä on ihanat lapset!

* * *

Mitä mukaan matkalaukkuun, voimaksi virran varrelle,
opiksi, ohjeeksi ongelmiin?

Ryhmässä rentouduimme; tuimme toinen toisiamme.
Kertasimme kulunutta kevättä; tavoitteita, teemoja tarkensimme.
Reippaasti retkeilimme; istuimme iltaa, saunoimme suvessa.
Hassuttelimme hetkittäin; arkojankin asioita avasimme.
Monenlaista mukavaa menoa; leppoisaa lekotteluakin.

Miksi?

Kivat, kamalat kakaramme - aamujemme auringot, iltojemme ilot.
Erilaiset epelit - tavattoman taitavat tenavat.
Arjen askareemme - huomisen haasteemme.

Jotta jokainen jossakin, löytäisi lokeronsa, oppisi olemaan.
Selviäisi sakin seassa, vahvuuksistaan voimaantuisi.
Tiedostaisi taitonsa, tietonsa - iloitsisi itsekin isosti.
Kavereiden kera kulkisi, arvostaisi aitoja asioita.

Miten?

Huolehtimalla hyvinvoinnistamme, parisuhteeseen panostaen.
Armeliaalla asenteella, vertaistuesta vahvistuen.
Rutiineja rakentaen, pala palaan pilkkoen.
Joustavasti joutenollen, tarpeita, tunteita tarkastellen.

* * *

Jälleen jatkamme jotosta.

* * *

Kiitos "sopekollegoille" viikosta,

torstai 13. kesäkuuta 2013

Epilogi Via de la Plata


Highlights

Elämysten etsimistä 
* Kaukana omalta turvallisuusalueelta
* Albergejen yhteismajoitukset; caminon suola
* Majapaikkojen jääkylmät suihkut
* Kaiteettomat kerrossängyt 
*  Aamukasteiset polut
* Auringonnousut vuorenrinteiden takaa
* Korkkipuupuistikot
* Kukkaniityt ja nummimaisemat
* Viiniviljelmät ja oliivipuulehdot
* Surumielisinä roikkuvat eucalyptuspuut
* Sateen rummutus sadeviitan kylkeen
* Vastatuuleen puskeminen
 * Takanlämpö sadepäivän jälkeen
* Punamultaiset tiet
* Viljapeltojen nauhat
* Kivivirrat laakson pohjalta ylöspäin
* Lehmien laiduntaminen vuorten rinteillä
* Lumihuippuiset vuoret auringon säteissä
* Sirkkojen siritys ja lintujen laulu 
* Paikallisliikenteen toimivuus
* Aamukahvit kuppiloissa
* Viinitilkka ja köyhät ritarit matkan varrella
* Kukonlauluun herääminen
* Santiagoon saapuminen
* Katolinen messu

Hiljaisuutta 
* Caminon lumo ja taika
* Kiireettömyys
* Hetkessä eläminen; tässä ja nyt
* Hiljaiset kylätiet
* Kirkot keskellä kylää
* Laajalti aukeavat maisemat
* Rinnakkain mutta yksin
 * Manaja...

Paljon
* Suuren Suojaa
* Koti-ikävä
* Liikutuksen kyyneleet
* Rinkan paino hartioilla
* Vuodatetut hikipisarat
* Oikean tien etsiminen 
* Huoli Äidin jaloista
* Kielikylvyt kanssamatkaajien seurassa
* Loputtoman pitkältä tuntuvat hiekkatiet
* Koiratarhat
* Omien rajojen koetteleminen
* Paikallisten ja kanssamatkaajien kannustus
* Leikittelevät säät
* Iltarutiinien toistaminen päivästä toiseen

Tähystyksiä 
* Uuden alku
* Vähemmän on enemmän
* "Kisakireyden" katoaminen 
* Ajattomuus ja aikatauluttomuus
* Itseluottamuksen vahvistuminen
* Sisäisen ilon jälleenlöytyminen
* Elämän laduilla ei kohdata sattumalta
* Never go back with my backpack....

* * *

Omnia mea mecum porto,

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Kotimatkalla

Santiagoon saapumisemme jälkeisenä viikonloppuna kroppa odotti edelleen lähtöstarttia... Vaelluksemme ajan se oli tottunut säännöllisen kurinalaiseen elämään: herätys n. klo 6 - jopa ennen, kiireisimpien kanssamatkaajien aamustarteista riippuen, aamupesu, rinkan pakkaus, jalkojen teippaus ja siivous. Aamupala joko albergessa tai desayuno läheisessä kahvilassa. Tien päälle. Kun tutut aamurutiinit eivät toistuneetkaan, iski kroppaan vaellushaikeus: oliko tämä nyt tässä?

Aamurutiinit vielä kertaalleen. Lähtöaamu.

Vaelsimme reilut viisi viikkoa Espanjan halki apostolinkyydillä etelä-pohjoissuunnassa; kotimatkamme aloitimme edelleen halkomalla Espanjan mannerta. Nyt vuorossa oli kuitenkin bussimatka länsi-itäakselilla, kun istahdimme Barcelonaan menevään bussiin 17 tunnin ajaksi. Vuoret kohosivat moottoritien reunoilta kuin Alpit; lehmät laidunsivat rinteillä vaaleanvihreässä lehtipuutaustassa ja lumihuippuiset vuoret loistivat kilpaa auringon säteiden kanssa. Toisaalla galicialaisia "kivikyliä" kirkontorneineen. Tämä maisema ja nämä näkymät. Sydän heitti kuperkeikkaa...

Barcelonaan saapuessamme heitimme lopullisesti hyvästit ihanan "asumattomille" ja hiljaisille pikkukylille, vaihtaessamme miljöön ja maisemat suurkaupungin sykkeeseen. Tervetulotoivotukseksi saimme opetuksen, josta toki olimme jo saapuessamme hyvin tietoisia mutta miten taitavasti tämä opetus toteutettiin, oli meille todellinen yllätys.

Bussiasemalla tuumailimme miten etenisimme tästä edelleen kohti lentokenttää. Äiti oli kunnostautunut caminollaan aikataulujen selvittämisessä ja espanjan kielen taidoissaan, joten hän lähti kyselemään infopisteestä varteenotettavia vaihtoehtoja lentokenttämatkalle. Minä jäin tavaroiden kanssa odottelemaan asema-aulaan rinkka selässäni ja äidin rinkka penkillä viistosti etuoikealla vieressäni. Äidin rinkan ja eväsnyytin viereen, omia jalkojani vasten, asetin myös oman "iltalaukkuni" eli pikkureppuni rahapusseineen, kameroineen ja puhelimineen kaikkineen. Reppuun olin pakannut myös vaihtovaatteita sekä kanssamatkaajiemme ihmetykseksi, mukanani koko vaelluksen kantamani termospullon.

Siinä sitten seurailin elämää ympärilläni mm. lukien seinän kyltistä varoituksen varkaista, ihastellen espanjalaisten naisten eleganttisuutta ja kauneutta sekä reagoiden takanani käytyyn kovaääniseen keskusteluun siirtämällä katseeni ehkä viiden sekunnin ajaksi pois pikkurepustani. Kääntäessäni katseeni takaisin penkille, minut täytti epätodellinen olo. Missä ihmeessä se reppu on? Tähänhän minä sen juuri äsken laitoin. Mitä tämä on? Sillä samalla hetkellä kuulin termospulloni kolahduksen lattiaa vasten ja tajusin miehen viistosti etuvasemmalla, selkä minua vasten, asettavan reppuni lattialle. Syöksyin repun kimppuuun ja irvistin miehelle, joka esitti suuresti hämmästynyttä kysellen samalla: what? Tsekkasin repun sisällön. Kaikki tallella. Helpotus repun ja siellä olleiden tavaroiden löytymisestä oli niin suuri, etten aluksi edes tajunnut, että mieshän yritti ryöstää minut.

Jälkikäteen totesimme Äidin kanssa, että takanani käyty kovaääninen keskustelu oli tyypillinen huomionsiirto pois tavaroista -keskustelu, jolla minut totaalisesti saatiin huijatuksi. Samalla totesimme, että kovaääninen puhuja oli repun ottaneen miehen apuri ja viereisessä pöydässä istui kolmas, joka tapahtuneen jälkeen - muka huolissaan - kyseli minulta, onko kaikki hyvin. Samaan aikaan, minun istuessa huojentuneena reppu tiukasti halauksessani ja vielä tapahtunutta sulatellen, repun ottanut mies poistui vähin äänin takavasemmalle.

Että se oli sitten se termospullo, jonka mukaanottamista jo Rakkaat kotona naureskelivat ja jonka aiheuttamalle lisäpainolle kanssamatkaajamme päätään pyörittivät! Termospullon kolahtaminen lattiaan oli toisaalta merkki hätääntyneelle peregrinolle ja toisaalta merkki, johon repun ottanut henkilö ei varmasti ollut varautunut. Miten ikävä loppu upealle vaelluksellemme olisikaan tullut, jos mies olisi onnistunut aikeissaan. Nyt tiedän myös: lisäpainosta huolimatta oli tarkoitettu, että kantaisin termospulloa mukanani. Joku oli ajatellut asian minun puolestani.

Tapahtuneesta huolimatta en missään ole pelännyt vaelluksellamme niin paljon kuin Helsinki Cityyn aamuyöstä saapuessani. Katsoin Suomi-kuvaa ympärilläni - yössä juhlivia ja lähes tiedottomana pyöriviä - surullisena enkä yhtään ihmettele miksi meiltä reissussa kyseltiin suomalaisten alkoholinkäytöstä ja itsemurhista. Kontrasti espanjalaisen pikkukylän yöelämään oli niin valtava. Samalla se ystävällisyys ja vieraanvaraisuus, mitä välimerellinen kulttuuri meille tarjosi, nousi arvoasteikossani korkealle enkä voinut välttyä hyräilemästä Teleksin osuvaa sanoitusta:

Kotimatkalla katsoin niitä ohikulkevia
missä se päätetään kuka saa
sen pienen palan onnea


 Onnen pisaroita poimineena,

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Perillä

Toukokuun viimeinen tulee jäämään sydämeeni loppuiäkseni.
Caminoni oli edennyt siihen vaiheeseen, että loppukiri
- Keimiön kiekerön neljännes -
odotti malttamattomana taivaltajaa tien päälle.
Via de la Platan viimeinen etappi.
Saapuminen Santiago de Compostelaan, katedraalin eteen,
nosti pintaan liikutuksen.
Kaikki otetut tuhannet ja taas tuhannet askeleet,
vuodatetut hikipisarat, puhjenneiden rakkojen ja
 kumaraan painuneiden harteiden aiheuttamat kivut,
väsymys, kylmyys
sekä matkan varrella koetut muut vastukset unohtuivat.
Ilo siitä, että selvisimme ja jaksoimme täytti jokaisen sielun sopen.
Emme pelkästään uneksineet tästä: teimme sen!
Katedraalin aukio täyttyi halauksista, aurinkoisista ilmeistä,
naurusta ja kyynelistä  eri caminoiden yhdistyessä
ja eri reiteiltä saapuvien peregrinojen kohdatessa.
Kaikkien yhteinen tavoite oli saavutettu.


Meidän kohdallamme tavoite ei täyttynyt sillä tavalla
kuin olimme etukäteen suunnitelleet ja toivoneet.
Me saavutimme tavoitteemme näin.
Jokainen camino on omanlaisensa;
jokainen peregrino tekee itse oman caminonsa.
Mikään tapa ei ole toista parempi, ei huonompi.
Täällä iloitaan jokaisesta.
* * *
Tänään ei teipattu aamulla jalkoja eikä heitetty rinkkaa selkään.
Muutamien vapaapäivien jälkeen caminomme jatkuu.
Oma perhe. Läheiset. Koti. Suomi.
Caminon opettamana,

maanantai 27. toukokuuta 2013

Old bones and big thoughts

Viime viikon askellusta varittivat lukuisat, pitkaakin pidemmat nousut ja reisia yhta mukavasti polttelevat alaspaintulot. Valilla polku kiemurteli laakson pohjalla tammien ja solisevien purojen kupeessa, ymparilla kohoavien seinamien loistaessa purppuraa ja keltaista; valilla noustiin kanervameren keskelta kivivirtaa myoten jalleen ylospain lintujen sirkuttaessa tahtia taivallukselle.  Elamyksia lahes kaikille aisteille!

Aurinkoista matkantekoa
 

Aidin jalka ei ole kestanyt askellusta Zamoran jalkeen. Surullista, etta caminomme on edennyt nain, silla tiedan, etta Aiti olisi nauttinut naista nakymista. Senkin tiedan ettei Aiti aivan helpolla anna periksi... Niinpa Espanjan uskomattoman upeiden maisemien ihasteleminen seka omien rajojen testaaminen vaativilla reiteilla onkin ollut minun tehtavaani.

Olen matkannut "saksalaisessa ja australialaisessa herraseurassa" ja yopynyt "jatkana jatkien keskella". Tama tahan mennessa viisiviikkoinen on opettanut olemaan tyytyvainen hyvin vahaan; tuuleton ja suojaisa taukopaikka,  vahan yksityisyytta pesupaikoilla, vain muutamat yoheraamiset... Se, etta omat vaatteet ovat ennattaneet kuivahtaa ennen seuraavaa etappia ja iltaisin on saanut puhtaat kertakayttolakanat vuoteen suojaksi on jo suorastaan luksusta. Ladylike -tyylia opetellaan sitten jalleen kotona...

Kolmi- ja nelikymppisten etappien aikana olen saanut tavata mielenkiintoisia tuttavuuksia seka olla melkoisessa kielikylvyssa. Matkan varrella on vertailtu terveyspalveluja seka urheiluvalinetuotteita, nostatettu omaa valuuttaa, naurettu mita erikoisimmille aterioille (mm. siansorkkaa perunapedilla), kuultu liftimatkasta Englannista Australiaan; kayty lapi elaman kasikirjan iloja ja suruja - eroja ja uusia alkuja.  Kaikkein uskomattomin tunne on ollut se, etta aamulla heratessaan on huomannut ajattelevansakin englanniksi.

Naiden "vanhojen luiden" joukossa olen tuntenut itseni melkoiseksi noviisiksi. Yleensa caminoista kuljetaan ensimmaisena ns. Ranskan reitti - harvemmat aloittavat Via de la Platalla sen haastavuuden vuoksi. Kukaan tapaamistani kanssamatkaajista ei ole myoskaan taalla ensimmaista kertaa. Useimmilla on takanaan jo ainakin kolme caminoa - jopa yhdeksan caminon kulkijoihin olemme tormanneet. Mutta camino opettaa...

Taipaleen varrella onkin ollut aikaa kuunnella caminon opetuksia. Miten tamankaltaisella vaelluksella - tuntemattomien seurassa - voi oppia luottamaan itseensa enemman tai saamaan rohkeutta lisaa. Tai sita, miten pieni yksi ihminen taalla tuulten tuiverruksessa onkaan; hiekanjyvanen kivikon keskella.

Hiljaisuudessa, laajalti aukeavien vuorien paalla kulkiessaan voi myos kokea rakkaiden lasnaolon vahvempana kuin koskaan.

* * *


 Olevansa askeleen lahempana Jumalaa.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Taannoin höyhensaarilla prinsessahuoneessa

Monenlaista majapaikkaa olemme matkamme aikana kohdanneet.

Matkan parhaimpia majapaikkoja täydennettynä yhdellä betonibunkkerilla...
 
Etukäteen mielikuvani oli, että nukumme - jos kykenemme - suurissa jumppasalimaisissa huoneissa, vieri viereen ladatuissa kerrossängyissä. 
Toki tämänkaltaista majapaikkaa olemme testanneet; enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Osaa kanssamatkaajistamme on nimittäin siunattu niin syvillä ja hyvillä unenlahjoilla, että kun he pitkäkseen kerrossängyn "syliin" heittäytyvät, ovat he alta aikayksikön siirtyneet höyhensaarille suuren puusavotan kimppuun. Yritä siinä sitten vasta matkata samaan kohteeseen...
Ihaniakin poikkeuksia majapaikoista löytyy. El Cubo de la Tierra del Vinossa meitä hemmoteltiin heti albergeen saavuttuamme: Alberge F&M otti meidät vastaan kätellen sekä herkkulautasen (patonkia, juustoa ja makkaraa) ja viinitilkkasen kera. Majoituimme kanssamatkaajiemme "prinsessahuoneeksi" nimittämään kahden hengen huoneeseen, jonka pedeissä odottivat puhtaat fleece-lakanat sekä pyyhkeet. Siis jotakin aivan muuta kuin edellisen yön "hiirenpesä" tai jo aiemmin katsastettu "lutikkavuode"...
Majoituskohteen tason voi testata paitsi asiakaspalvelualttiudella mutta myös hyvin katsastamalla sen keittiön ja wc/suihkuhuoneen varustelun ja kunnon. F&M oli ollut nähtävästi kurssilla, joissa näihin asioihin oli panostettu.
Keittiö oli kauniisti sisustettu, kahvin- ja vedenkeittimellä sekä induktioliedellä ym. tykötarpeilla varustettu. Keittiö, jonka olisin voinut haluta omakseni. 
Kylpyhuone tuoksui oven avatessa puhtaalta. Heti. Sen suihkukoppiin saattoi astua koko jalkaterällä eikä tarvinnut esittää sen suurempia balettiaskeleita; aivan kuin ei wc-istuimen kohdallakaan.
Ja ennen kuin ennätimme likaisia vaelluskamppeitamme pyykkikoriin laittaa, oli talon emäntä jo kiikuttamassa niitä pesukoneeseen, kertoen samalla niiden tulevan puhtaina ja viikattuina takaisin.
F&M oli myös havainnut, että meidän pedegrinojen rinkoista ei välttämättä löydy deodoranttia, puhumattakaan valikoimasta hajuvesiä, joita oli sisällytetty niin makuu- kuin kylpyhuoneenkin sisustukseen. Ei kai syynä näihin sisustustuotteisiin sentään ollut s e luonnollinen tuoksu, jonka me pedegrinot jälkeemme jätämme?
Kahvia tarjottiin päiväunien päätteeksi ja aamulla matkaan lähtiessämme meidät halauksin opastettiin eteenpäin, buen camino -toivotuksilla täydennettynä.
Oi paikkoja, oi tapoja... Tämänkaltaisia perheyrityksiä on harvassa.




maanantai 20. toukokuuta 2013

Skipattuja ja koettuja mutakylpyja

Tana aamuna matkamme jatkui hieman poikkeavissa merkeissa. Tuntui ikavalta ja surulliselta jattaa Aiti potkottelemaan Tabaraan albergen vuoteelle flunssaa seka nilkkojaan potien, kun mina jatkoin matkaamme eteenpain yksin.  Onneksi ymparillani oli kuitenkin kanssamatkaajia, joilla oli sama suunta ja tavoite: Santa Croya de Teran -kyla. 

* * *

Linja-automatkailu on tullut jo testatuksi taalla.  Suurin yllatys lienee ollut se, etta se on toiminut moitteettomasti ja ajallaan; ei siis millaan manjana -meiningilla.  Myos tilaustaksiliikenne toimii. Paatettyamme lahtea Zamorasta eteenpain linja-autolla, oli mietittavana viela se, miten ihmeella paasemme suurine rinkkoinemme linja-autoasemalle kaupungin toiselle laidalle, Aidin jalkojen ollessa niin kipeat. Saimme jalleen kokea kuinka arjen enkelit kulkevat mukana matkassamme. Ystavallinen majoituspaikkamme virkailija tilasi meille taksin seuraavaksi aamuksi kello kahdeksaksi ja yllatykseksemme taksi saapui - etuajassa.

Linja-autossa istuen skippasimme taipaleestamme liki 70 km mutta Mambaa  mukaillen: viela on matkaa jaljella, viela tulee kauniita paivia... Ja taittuihan se matka noinkin; itse asiassa oikein kepeasti neljan pyoran paalla. Paljon joutuisammin ja helpommin kuin viime aikojen vesisateisilla pikkuteilla ja -poluilla liukastellen. 

Luulisi, etta kylla suomalaisena on mutaisiin teihin saanut tottua mutta kylla ovat meilla tieasiat hyvassa mallissa tanne verrattuna. Myoskaan Jukolan viestissa tuhansien autojen pehmittamat peltoaukeat eivat ole mitaan siihen mutakylpyyn verrattuna, mita olemme taalla kokeneet. Nimittain tama punainen muta tarraa kiinni kenganreunoihin niin tiukasti, etta jos et sita heti ole sielta irrottelemassa, se ei lahde kengista kuin kulumalla. Samalla kenganpohjiin tarttuessaan muta muodostaa kenkiin melkoiset Lordi-pohjalliset, joiden avulla huomaa kasvaneensa akkiseltaan kymmenen senttia. Ko. varustuksella onkin melkoista taiteilua edeta reippaat 12 kiloa selassaan kilometri, joskus toinenkin.

Matkan varren työmaata...

Vesisateet ja kylma saa muutoinkin ovat rikastuttaneet etenemistamme. Tuntuu vitsikkaalta, etta kotona paistatellaan kuuleman mukaan reilussa 20 asteessa, kun taalla matkaan lahdetaan aamuvarhain neljan asteen lampotilassa. Eika kadehtia kannata myoskaan rusketustamme, silla sita ei todellakaan ole.

* * *

Talla tavalla etenemme seuraavat paivat. Mina taivallan caminolla apostolinkyydilla, mutakylpyja valtellen ja aiti seuraa perassa - aina jossakin vaiheessa - linja-autolla. 



lauantai 18. toukokuuta 2013

Blowing in the wind

Elämä on yllätyksellistä...
Juuri, kun riemuitsimme puolimatkan etapin saavuttamisesta, päätti camino opettaa meitä. Eilen elimme melkoista tuulten tuiverrusta ja tunteiden vuoristorataa - eikä vain sään puolesta, sillä lupaavasti alkanut vaelluspäivämme päättyi pohdintaan, kykenemmekö enää jatkamaan caminoamme.
Vaellusaamu alkoi meille poikkeuksellisesti, sillä olimme lähdössä ensimmäisten pedegrinojen joukossa albergesta liikkeelle. Oli koleaa ja pilvet roikkuivat raskaina taivaan kannella kuin tulevaa ennakoiden... Säiden Haltija leikitteli kanssamme: saadessamme sadeviitat yllemme, alkoi aurinko viritellä säteitään pilvenreunan takaa ja ottaessamme viitat pois, saimme niskaamme joko raekuuron tai vesipisaroiden iloisesti hyppelevän kuuron.
Kolmasosan päivän etapista kuljettuamme alkoivat vaikeudet. Äidin nilkat kipeytyivät pahasti ja jokaisen askeleen ottaminen oli tuskallista myös katsella. Särkylääke ei tuntunut auttavan yhtään; eivät liioin tauot. Matka eteni verkkaisesti mutta saavuimme kuitenkin lopulta Zamoraan - alavireisissä tunnelmissa.
Kanssamatkaajamme ohjeistivat huilaamaan. Aprikoituamme pitkään mitä nyt, päätimme noudattaa meille annettua ohjetta. Oli liikuttavaa katsella kanssamatkaajien aitoa huolta Äidin jalasta. Luna antoi hermoratahierontaa, Michel kipurasvaa, Olaf tulehduskipulääkettä - muut kannustavia paranemistoivotuksia. Yhden pedegrinon haasteet ovat koko joukon yhteisiä, sillä meillä kaikilla on sama tavoite: Santiagon katedraalin tornien näkeminen ja urakan saattaminen loppuun.
Niinpä muiden aamulla pakatessa rinkkojaan, jäimme me katselemaan ja testaamaan herkkupuodin tarjontaa. Suklaakakkua suuhun "lapioidessa" ajatukset laukkasivat ristiin rastiin, yhdenkään niistä olematta järkevä. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Sydän tahtoisi jatkaa matkaa mutta olisiko se sittenkään järkevä ratkaisu?
Ryhdistäydyimme. Pääsimme takaisin albergeen vasta iltapäivällä, joten meille jäi hyvin aikaa testata paikallisen terveyshuollon palveluja. Infopisteen ylen ystävällinen virkailija otti aluksi selvää, minne sairaalaan meidän tulisi matkata. Taksiin. Odotusta sairaalassa. Lääkärin pakeille. Espanjan alkeita; manaja no pie, si medicin, si antibiot, no allergi, autobus Tabara... Meitä palveltiin hymyillen ja huumorilla ja reppuun pakattiin vino pino antibioottia sekä hyvää mieltä; lääkäri ei tosin edes koskenut Äidin kipeään nilkkaan, sääressä olleesta punaisesta läntistä puhumattakaan vaan kutsui ensihoitajan puhdistamaan ja sitomaan varpaan, joka oli kylläkin jo parantumaan päin.
Siitä ajatukset sitten alkoivat valostumaan. Eihän tässä ole menetetty mitään; olemme olleet hyvinkin saamapuolella. Huomenna hyppäämme linja-autoon ja huristamme etapin tai kaksi neljällä pyörällä. Katsastamme tilannetta päivittäin, kestäisikö jalka jatkaa matkaa. Ellei, Äiti jatkaa linja-automatkailuaan ja minä palaan tien päälle rinkkoineni. Äiti ottaa samalla osan tavaroistani bussin kyytiin ja minä saan kevennettyä rinkkaani, jos tässä jotakin hyvää haluaa nähdä. Näin tämä toimii lähipäivät. Ehkä tapaamme tuttuja kanssamatkaajiammekin vielä?
Camino opettaa jokaista kulkijaansa. Vaikka tahtoa, sisua ja määrätietoisuutta olisi vaikka muille jakaa, se ei valitettavasti aina riitä. Jos toisin on tarkoitettu, otamme senkin nöyrinä vastaan.



keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Puolimatkan krouvissa

Vesisade ropisee iloisesti hostellimme kattoikkunoihin; harkitsemme silti lähtöä eteenpäin, sillä edessä olisi vain 16 km mittainen "pikataival". Toinen vaihtoehtomme, lisäyö hostellissa, kuulostaisi pieniä varpaitamme ajatellen ihanteelliselta mutta saattaisi johtaa "hotellikuolemaan" varsinkin nyt, kun upean Salamancan nähtävyyksien katseleminen vesisateessa ei hirveästi houkuttele.
Eilen tuuli suorastaan työnsi meitä eteenpäin; sirkat sirittivät ja linnut viserryksellään toivottivat meidät tervetulleiksi historiaaliseen yliopistokaupunkiin, Salamancaan. Kuulostaa oikein mukavalta tuo Sa... -alkuinen kaupungin nimi. Vielä riittää kuitenkin haasteita ennen maaliviivan häämöttämistä...
Joka tapauksessa merkitsevien murtolukujen määrä kasvoi saapuessamme suurkaupungin katuvilinään. 1/2 taipaleesta tarkoittaa sitä, että nyt lasketaan jo paljonko taivalta on e n ä ä jäljellä, kun aiemmin mietittiin paljonko sitä on takana. Isä kannusti meitä, että loppumatka tullee varmaankin nyt puolimatkan krouvin jälkeen lentäen... Emme kuitenkaan ota ohjetta kirjaimellisesti vaan jatkamme urakointia apostolinkyytiä käyttäen.
Olemme olleet Suuressa Suojassa, sillä arjen enkeleitä on matkallemme osunut tuon tuosta. Tuntui melkoiselta ihmeeltä, että eilen patsastellessamme katukuvassa, rinkat selässä ja sopivaa majapaikkaa etsien, kaksi kanssamatkaajaamme "löysi" meidät ihmisvilinästä, ohjaten meitä eteenpäin. Lisäksi tämän jälkeen kauppareissulla kohtasin kolmannen tutun pedegrinon. Näiden tuhansien ihmisten joukosta...
Espanjalaiseen ruokakulttuuriin olemme nyt totutelleet kolme viikkoa. Tässä ajassa on kyllä tullut kova ikävä ihan kotoisia herkkuja: ruisleipää ja kaurapuuroa. Myöskään tikkuperunoita en usko kotiutumisemme jälkeen ihan hevillä syöväni. Tänä aamuna pääsimme oikein erikseen maksetulle aamiaiselle ja silmissä vilisivät jo suomalaisten hotellien monipuoliset aamupalapöydät. Eteemme tuotiin kuppi cafe con lecheä, parilla peukalonpään kokoisella herkkupallerolla täydennettynä. Katsoimme Äidin kanssa toisiimme, emmekä voineet muuta kuin hymyillä ääneen: tällä jaksaa pitkälle päivään... Juotuamme kupposet liki tyhjiksi ja syötyämme herkut, meitkä muistettin myös paahtoleipäviipaleella kera voin ja marmeladin sekä mehulasillisella. Vähän totutusta poikkeava järjestys eikä ruoka-aineympyrästä mitään tietoakaan mutta samaan mahaanhan nuo menivät näinkin. Ja poikkeuksethan piristävät elämää kummasti...

Näille herkuille sanon: Si, muchas gracias.
Sade tuntuu hellittävän otettaan. Jospa tästä tien päälle, sorvin äärelle...

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitienpäivänä 2013

Äitienpäivän aamu valkeni pienessä Calzada de Bejarin kylässä viileänä mutta aurinkoisena. Kuin hallayön jäljiltä lähdimme liikkeelle kylän läpi ajattavan karjalauman keskelle. Jalat vaivasivat edelleen mutta muutoin olotila vihdoinkin nukutun yön jäljiltä oli virkeä ja eteenpäin suuntaava.


 I have given orders to my angels...

Lumihuippuiset vuoret tuntuivat seuraavan katseellaan kahden hattupään etenemistä. Valverde de Valdelacasan kylä toivotti meidät tervetulleiksi kirkonkellojen kumahduksin. Poikkesimme sisään kirkkoon. Tunnelma oli rauhallinen, ajaton. Ei kiirettä minnekään. Ei huolta huomisesta. Vain lyhyt tuokio; kuin lupaus tulevasta.
Ajatus karkasi kotiin. Ikävä syvenee päivä päivältä... Että minulle on annettu mahdollisuus kokea äitiys; elämäni suurin lahja. Että meitä on siunattu kahdella ihanalla ihmistaimella; elämämme ilo ja valo.

Rakkaus. Sekin syvenee...
~
Kiitos Äiti yhteisistä hetkistä, metsäretkistä. Kiitos niistäkin hetkistä, kun olemme olleet asioista erimieltä.
Olen saanut Sinulta juuret, jotka ovat tehneet minusta minän: millainen olen, mitä asioita arvostan. Sain Sinulta myös siivet, jotka ovat kannattaneet minua elämäni iloissa ja suruissa.
Nyt saamme kokea ja jakaa tämän taipaleen. Seikkailun, joka vaikuttaa elämäämme monella tavalla.

 
Kiitos Äiti, että olet!
 

torstai 9. toukokuuta 2013

Kaki kukkuu taalla ja melkein kesa on...

Viikko on vierahtanyt ilman koneelle paasya mutta samalla matka on edennyt "mukavasti" Carcabosoon eli taivallusta on takana talla hetkella n. 380 km. Kirjasin tuon mukavasti lainausmerkkien sisaan, silla monenmoista haastetta ja vastustakin on caminoamme seurannut. Odotamme joka ilta, etta seuraava paiva olisi edeltavaa parempi - tai jos ei seuraava paiva niin sitten ylihuominen tai seuraava viikko...

Enpa olisi arvannut, millaiseen raakkiin pienet varpaamme matkallamme joutuvat. Ensimmaisen viikon jalkeen luulimme jo rakkuloiden olevan voitettu kanta mutta niin niita uusia vain seuraksemme ilmestyy - kaikesta huollosta huolimatta, halusimmepa tai emme. Lisaksi Aidin toinen jalka on oireillut jo pidempaan; toivomme kyseessa olevan vain janteen kipeytymisen jalkaholvin kohdalta. Rastireiteilta tutut teippaustaidot ovat olleet siis enemman kuin tarpeen taallakin taivallettaessa. Pian alamme olla silla alalla jo aika pro -tyyppeja... Siis vahan irvistellen ja hitaasti mutta kuitenkin eteenpain ja varmasti.

Minulla meni lahes pari viikkoa aikaa oppia ymmartamaan, mita espanjankielinen sana "calle" oikein tarkoittaa. Joka kerta kylaan tai kaupunkiin saapuessamme ihmettelin, etta kyllapa taalla on paljon tunnettuja "calleja", kun kaikkien teiden nimet alkavat tuolla sanalla. Kunnes sitten totuus paljastuikin. Nama "callet" tarkoittavatkin teita eika kyseessa suinkaan ole kukaan monarkki tai muukaan espanjalainen suurmies. Niin sita oppii paivittain uutta: sanavarastoon on tullut jo paljon uusia espanjalaisia sanoja eika enaa valttamatta tarvita Aitia aina tulkiksi.


 Astellen, pistellen teitä pitkin...

Talla hetkella kavelemamme maakunnan eli Extremaduran lavitse kulkee jonkinlainen polkuverkosto, joka lienee osa Via de la Plataa. Olemmekin hauskuuttaneet toisiamme silla, etta tuon verkoston nimi on Junta de Extremadura eli leikitellen suomennettuna juntaten Extremaduran lapi. Junttausta on monena paivana ollutkin. Valilla olemme saaneet ihastella ihania niittypolkuja, upeiden kukkamerien keskella; valilla harmitelleet irtokivisia rombooliteita; valilla ikasvystyneet loputtoman pitkilta tuntuviin asfalttipatkiin. Aamun raikkauden kaikottua, paivat ovat kirkastuneet auringon myota lampimiksi - jopa kuumiksi. Samalla on tietenkin askel alkanut painaa ja vesi pullosta vaheta, joten puuduttavaksi junttaukseksihan se sitten on mennyt. Mutta mika parasta: kesakausi on avattu juntaten mutta shortseilla. Kyynel vierahti myos poskipaalle, kun kuulimme kaen kukkuvan. Ihan kuin kotona...

Suomeen verrattuna taalla nakyy harvinaisen vahan naisia tyossaan; siella taalla kaupoissa tai majoituspaikkojen vastaanotoissa. Miehet sen sijaan tuntuvat valloittaneen kaikki "nakyvat" tyopaikat. Eilen kuitenkin tormasimme miellyttavaan poikkeukseen, jonka nakemisesta Hallitus kotona olisi ollut enemman kuin innoissaan. Nimittain evas/jalkojenhuoltotauolla pienessa Riolobon kylassa saimme omin silmin olla todistamassa, kun paikallinen elinkeinoasiamies oli paattanyt palkata miehen ja naisen kesatoihin. Ei muuta kuin raivaussahat (ja muuten sita oikeaa Husqvarnaa) olalle ja penkereiden niittoon. Se touhu oli oikein kameralla ikuistettava.

Alkuopena en ole luonnollisesti paassyt viela kovin pitkalle taidoissani murtolukujen saralla mutta taalla ollessamme ovat murtoluvut saaneet aivan uudenlaisen merkityksen ja ulottuvuuden. Kuljettuamme aluksi 1/10 koko Via de la Platasta, se tuntui niin vahaiselta lukemalta, etta ei edes uskaltanut ajatella jaljella olevaa taivalluksen maaraa. Kun 1/5 oli takana, tuntui silta, etta olimme ennattaneet jo sentaan ulos Sevillan esikaupungista. 1/4 taivalluksesta oli pienen juhlinnan arvoinen ja nyt, kun  reilut 1/3 on jo takana, tama tuntuu jo voitolta. 

Sita, saavutammeko Santiagon vai emme, ei uskalla viela luvata. Monta kivista polkua on kuljettava, monta kilometripylvasta ohitettava... Sisukkaasti suomalaiset Naiset taalla tekevat kuitenkin taivaltaan ja joka minuutti pykalan lahempana kotia.



keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Kadonneen pohjallisen metsastysta ja vappumielta!

30.4.2013
Aamulla heratessani pelkasin pahinta ulos kurkistaessani. Ei vetta, ei rantaa eika varsinkaan lunta. Sen sijaan lapi sumuisen kylan aloitimme askelluksemme eteenpain. Raikkaassa ilmassa matka eteni kevyesti Los Santos de Maimonan kylan halki pienen jalkojen huoltotauon jalkeen. Olimme jo edellisena paivana kuulleet ja naureskelleet, etta tanaan paasemme matkan varrella uimaan, nahtyamme eraan kanssamatkaajamme ystavan lahettamat kuvat tulossa olevalta etapilta. No, ihan uimaan emme sentaan paasseet mutta eravaellustaidoissa tarvittu joenylitys tuli koettua taallakin pienimuotoisesti. Ja jalkojen huoltoa sekin - omalla tavallaan - virkistavan kylmassa vedessa kahlaaminen. Halki viiniviljelmien, oliivipuulehtojen seka Puebla de Sancho Pérezin viehattavan kylan taivallettuamme saavuimme Zafraan.



 Tunnelmapaloja matkan varrelta...

Kummastelimme alkuun sita, etta aina saapuessamme kylaan, kapeat kadut ja kujat loistavat ihmistyhjyyttaan. Missa kaikki oikein ovat? Suurin selitys toki aamuiselle tyhjyydelle lienee se, etta taalla paikalliset vasta herailevat paivaansa, kun me pedegrinot jatkamme jo matkaamme eteenpain. Vastaavasti iltapaivalla saapuessamme etapilta majapaikkaamme, paikalliset viettavat siestaa. Tanaan kuitenkin Zafraan saapuessamme oli jo suuremman kaupungin tuntua ilmassa, silla matkan varrelta loytyi aiempiin verrattuna niin suuri kauppa, etta siella jouduimme jopa kassajonottamaan.

Matkoilla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista... Aiti oli jo aiemmin paivalla todennut, etta tottakai seikkailemme joenylityksen emmeka lahde sita kiertamaan asfalttitien kautta, mika olisi todellakin ollut se ikavampi vaihtoehto. Seikkailumme jatkuivat myos illalla... Nimittain kadonneen pohjallisen metsastyksella. Ajattelimme, etta kun saamme kerran pestya pyykit ilmaiseksi, niin viskataan saman tien pohjallisetkin koneeseen; viikon taivalluksen jalkeen olisi mukava pujauttaa jalka puhtaaseen kenkaan. Yllatys oli kuitenkin melkoinen, kun aiti narulle pyykkia laittaessaan ei loytanyt kuin kolme pohjallista - siis yksi puuttui.

Joka paikka kaannettiin ja tutkittiin - ja jopa kanssamatkaajiemme toimesta - mutta pohjallista ei loytynyt mistaan. Kateissa ja oli piste. Sen verran meita taisi molempia harmittaa, etta illan proteiinitankkaus jai valiin ja tyydyimme omiin evaisiin. Ruokailureissun sijaan heitimmekin ostosreissun: nyt sitten toivotaan, etta uudet pohjalliset mukautuvat pian jalkoihini, aiheuttamatta enempia kahnauksia kanssani.

1.5.2013
Vapun kunniaksi kadonneen pohjallisen arvoitus ratkesi. Se loytyi albergen sisapihalta, neljan metrin pudotuksen pohjalta ja lie paatynyt sinne samalla, kun aiti ravisteli pyykkia narulle kuivumaan. Harmillista sen sijaan oli se, ettei sisapihalle paassyt mitenkaan, silla sisapihan asunnon omistajat olivat reissun paalla. Sinne jatimme pohjallisen nokottamaan ypoyksin jatkaessamme matkaamme eteenpain.

Tanaan meno ei ollut niin nautinnollista kuin edeltavina paivina. Lieko syyna ollut vasymys (autot jyristelivat koko yon albergen ohitse ja jo edellisilta oilta oli univajetta kanssamatkaajien mahtavien unenlahjojen ansiosta), tankkauksen epaonnistuminen (eilisen proteiinivajaus) vaiko pohjallisen katoamisen aiheuttama ketutus? Ehka naita kaikkia vahan. Kaiken kukkuraksi etapin jalkeen majapaikassamme ei tullut sitten edelleenkaan lamminta vetta kaikista albergen suosituksista ja hienoista esitteista huolimatta. Myonnettava on, etta itku paasi mutta enintaan kolmeksi sekunniksi...

Paa pystyyn ja kohti huomisen seikkailuja. Ja mika se sellainen seikkailu sitten on, jos ei valilla vahan vastustaisi? Pyykinpesu jatettiin kuitenkin suosiolla valiin. Toivottavasti huomenna jo paistaa kaikilla mahdollisilla rintamilla, silla hiukset alkavat nayttaa aika kamalalta ja peilista irvistaa vastaan pieni peikonpoikanen.



maanantai 29. huhtikuuta 2013

Arjen enkeleitä - onhan heitä

Päivän tyo on tehty: olemme Fuente de Cantosissa taivallettuamme - ja ehkä hieman innostuttuamme - liki neljä tuntia ilman taukoja. Täytyy myontää, että "lappu rinnassa menijällä" on ollut totuttelemista siihen, ettei taipaleelle lähdetä eturivin paikalta. Vauhti täytyisi myos osata asettaa tasaisesti eteenpäin vieväksi ja välttää kirimaaleja, vaikka edessä näkyisi monta rinkkaselkää. Aamuisen innostumisemme kaltaiset etenemiset saattavat siis kolahtaa pitkinä päivinä omaan nilkkaan, oi oppinut ystäväni, kuten Hallitus minua varmasti ohjeistaisi.

Emme saaneet räntäsadetta niskaamme - onneksi! Vettä sen sijaan ripsutteli tulemaan lähes koko matkan. Se ei kuitenkaan näissä piireissä tunnu miltään ja olemmehan me suomalaiset tottuneet veteen - kanssamatkaajamme meitä kiusoittelevat. Lähinnä pelkään sitä, ettemme saa vaatteita pesun jälkeen kuiviksi; auringonpaistetta ja myotätuulta kaivattaisiin meidän matkaajien ohella pyykeillekin. Tilaukseen!

Matkan varrella kokenutkin metsien koluaja joutuu välillä hakemaan seuraavaa rastia eli keltaista nuolta maasta, kiviaidasta, liikennemerkin kupeesta - milloin mistäkin - pitkään. Onneksi matkan varrelta olemme loytäneet arjen enkeleitä, ihmisiä esim. koiran ulkoilutuslenkeillään, jotka ovat opastaneet meitä eteenpäin. Ensimmäisen vaelluspäivän sudenkorennotkin tanssahtelivat ympärillämme pitkän tovin enkä voinut välttyä ajatukselta, että ne oli tarkoitettu sulostuttamaan matkaamme, enkeleiksi polullemme.


Näiden arjen enkeleiden ohella matkaeväänäni on ollut mm. terveyttä Marja-Liisalta, kaikkea hyvää Kaisalta, tähystyksiä Tainalta, paljon Päiviltä, hiljaisuutta Hannalta ja elämysten etsimistä Eliisalta. Kiitos Ihanat, että olette jakamassa tätäkin latua kanssani!

Uskon, että kaikkea tätä matkallamme tarvitsemme. Niin siellä kotona kuin täällä Pyhän Jaakon poluillakin kulkiessamme.





Ps. Pääsin oikein koneelle kirjoittamaan huomatakseni, että jotakin puuttuu verrattuna kotoiseen näppikseen. Kyllä: ä-kirjaimet sain paikoilleen kopioimalla mutta o-kirjaimet pyorikoot eteenpäin tyylillään...

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Memento vivere



Viides etappi tänään takana. Ensimmäinen satanen paukkui rikki; eteenpäin ei uskalla edes ajatella vielä tässä vaiheessa. Säät ovat olleet suosiolliset paitsi tänään oli arktisen kylmä vastatuuli ja satoi vettä ensimmäiset kaksi ja puoli tuntia. Huomiseksi luvataan kanssamatkaajan tabletilta kotoisesti räntäsadetta, joten eipähän pääse iho palamaan.
Olemme tällä hetkellä Monesteriossa, majoittuneena aivan uuteen albergeen. Oli luksusta päästä lämpimään suihkuun ja löytää ensimmäinen yhteys ulkomaailmaan käytettävissä olevan wifin ansiosta. Tämä teksti saattaa ulospäin näyttää kummalliselta - kirjoitan Lumialla, eikä tämä anna mahdollisuutta muokata tekstiä - mutta tärkeintä lienee, että saa jotakin ylöskirjatuksi.

Matkamme on edennyt tähän saakka käsikirjoituksen mukaan. Vähitellen hartiat ovat mukautuneet yhdeksi rinkan kanssa ja varpaiden pienet rakot kuivahtaa. Kuvittelin seikkailumme olevan kevyttä kävelyä mutta "iloisesti" yllättyneenä olen löytänyt itseni tuon tuostakin puuskuttamasta ylös aina vain jatkuvaa nousua. Kyllä äiti on kova sissi; muutoinkin mummo- ja pappaenergia tuntuu olevan täällä kovassa kurssissa. Sen verran vauhdikkaasti näyttää askel joutuvan heillä, että hattua täytyy korkealle nostaa.

Olemme äidin kanssa varmaankin ainoat, jotka kantavat mukanaan yli 10 kilon painoisia rinkkoja. Olemme ihmetelleet, miten kanssamatkaajamme selviävät niin pienen tavaramäärän kanssa ja kuitenkin, kun he tavaransa albergen punkille levittävät, tavaraa tuntuu riittävän ja riittävän. Ehkä heidän tavaroillaan on jokin mystinen taito pienentyä rinkkaan laitettaessa?

Olemme nauttineet korkki-, oliivi- ja appelsiinipuulehdoista, upeasta sateenkaaren värikirjosta kukkaniityillä, kumpuilevista poluista pitkin vuorten rinteitä, hiljaisista kyläteistä; vuodatetuista hikipisaroistakin.


Jatkamme matkaa nöyrinä ja kiitollisina.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Prologi Via de la Plata

Rinkka on pakattu ja suuri seikkailumme on alkamassa... Samaan aikaan, kun kotimaassa juhlistetaan työtä ja iloitaan keväästä vapun merkeissä, olemme taivaltaneet jo toivottavasti hyvän matkaa Sevillasta kohti Santiago de Compostelaa.

Minä ja Äitini. Tämä on meidän yhteinen seikkailumme. Seikkailu espanjalaiseen kulttuuriin, kieleen ja historiaan; seikkailu omaan itseen. Tuhannen kilometrin taipaleella ennättää läpikäydä paitsi jo elettyä elämää myös melkoista tunteiden kirjoa mieltä liikuttavien asioiden pohjalta. 

Jo tässä vaiheessa, kaiken ollessa vielä edessä, tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan kokea ja jakaa tämän kaiken Äitini kanssa. Uskon seikkailun lähentävän meitä entisestään; ehkä löydämme toisistamme myös jotakin uutta matkan aikana? Sille, että lähden seikkailuun juuri Äitini kanssa, tarjosi vuorotteluvapaani ainutlaatuisen mahdollisuuden.

Tällä kertaa minä saan lähteä reissuun ilman "matkanjohtajan" vastuuta ja painetta. Äidilläni - jo toistamiseen kohti Santiago de Compostelaa matkaavana - on rinkkaan pakattuna valtavasti tietoa ja kokemuksia siitä, mitä vaelluksemme tullee pitämään sisällään. Tällä kertaa osaamme kenties jo poimia parhaita paloja ja ohittaa ne kannot ja karikot, mitkä ensikertaa caminolle lähtijä saattaa matkallaan kohdata. Oman pikantin lisänsä seikkailuuni tuo se, että tyydyn täysin niihin ruokiin, majoituksiin ja palveluihin, mitä Äitini espanjan kielen taitajana meille onnistuu hankkimaan. Minun sanavarastoni kun tässä vaiheessa käsittää vain myöntämisen ja kieltämisen perusteet, kiitokset sekä onnistuneen, hyvän matkan toivotukset. Matkailu kuitenkin avartanee tälläkin saralla...

Hallitus pärjäsi kuukauden päivät sitten viikon mittaisella reissullamme vain päällään olevilla vaatteilla sekä toiseen kassiin - onneksi - pakatulla hiihtopuvulla pakon sanelemana, laukun jäädessä pakattuna apukeittiön nurkkaan odottamaan seuraavaa reissua. Ja hyvin pärjäsikin. Loppujen lopuksi ihminen tulee toimeen aika vähällä... Minunkin rinkastani löytyy vain kaikkein välttämättömin. Purkit ja purnukat olen suosiolla jättänyt kotiin - lähes kaikki; ihanista kesäpaidoista ja -mekoista puhumattakaan.

Sen sijaan olen pakannut rinkkaani halauksia Hallitukselta, jaksamista Herra 14 wee:ltä ja voimia Neiti 12 wee:ltä. Kiitos Rakkaat, että suotte minulle tämän mahdollisuuden!



Puut, metsä, taivas,
valon ja varjon leikki,
hiljaisuus ja rauha,
kuin hoitava lääke,
parantava vesi,
matkan alku
itsensä löytämisen tiellä,
sen tuntemattoman
josta tietää niin vähän
ja senkin väärin.
Hiljaisuus,
kuin ojennettu käsi,
tarjottu tilaisuus
itsensä kohtaamiseen,
annettu mahdollisuus
Jumalan puhuttelulle.

Anni Korpela


tiistai 9. huhtikuuta 2013

J-tyylin comebackit


Alkuvuosi on ollut monenlaisten uusien alkujen aikaa. Monet ovat päättäneet aloittaa kevätpaaston, rantakuntoon pääsemisestä puhumattakaan. Itseensä satsaaminen liikuntaa lisäämällä, ruokavaliota päivittämällä, unirytmiä korjaamalla ja huolehtimista vähentämällä ovat tuttuja toimenpiteitä yllättävän monelle. Tuttavapiirissäkin on tehty elämäntaparemonttia ja sen tiimoilta Antti Heikkilän nimi on keikkunut lähes päivittäin ajatuksissa ja keskusteluissa.

Kaikken tunnetuimpia uusia alkuja ovat kuitenkin esittäneet Jaajo Linnonmaa, Jari Sarasvuo  ja Janne Ahonen. Kolme kovaa J-miestä, joista kukaan ei kaiketi enempiä esittelyjä kaipaa. Siksipä tohdinkin - suotakoon anteeksi - käyttää heistä kaikista etunimeä; koko kansan Jaajo, Jari ja Janne edustavat meille suomalaisille sanaa, sankaruutta ja sisua!

* * * * * *

Niinpä löysin itseni useana aamuna radion äärestä aprikoimasta kanavavalintaa. Aamulypsyn osa 1 loputtua työmatkat alkoivat kulua yhä enenevässä määrin Puheen aalloilla mutta kuullessani osan 2 alkavan, oli käytävä tarkistamassa vieläkö lypsymeininki jaksaisi viihdyttää. Ehkä minusta on tullut vanha tälläkin rintamalla... Sinällään oli riemastuttavaa - välillä suorastaan hengästyttävääkin - kuulla Jaajon et al valtoimenaan hersyvää tarinointia; ihailen ihmisiä, joilla on sana hallussaan noin loistavasti! Huomasin kuitenkin itsessäni tapahtuneen selkeän muutoksen Olga K:n aamuvieraiden vetäessä minua enemmän puoleensa. Ehkä muutos kielii tunnemaailmani seestymisestä vai olisinko peräti löytänyt sisäisen sankaruuteni?

Sitä etsiessä ovatkin kuluneet monet tiistai-iltapäiväni. Hiihtolenkin tuottaman endorfiinin jälkitilaa sohvannurkassa nauttiessa, olen hetkittäin kokenut ylittäväni oman tiedostamiskykyni. Tosin vain hetkittäin. Jäädessäni pohtimaan jotakin Jarin ilmoille tuomaa ajatusta, saatoin huomata pudonneeni hänen vauhdistaan, minkä jälkeen oli jälleen yritettävä kavuta samalle sanataajuudelle hänen kanssaan. Kokemukset ovat kuitenkin olleet myönteisiä. Välillä on hyvä ja syytäkin haastaa itsensä ja ajatuksensa. Laajentaa näkemyksiään paitsi pituus- mutta ennen kaikkea syvyyssuuntaan. Silloin sisäinen sankaruus voi hetkittäin pilkahtaa esille ja pyöräyttää käyntiin muutosprosessin. Itse kuitenkin valitsemme tiemme; kukaan toinen ei sitä voi puolestamme tehdä.

Urheilijan polulla on monenlaisia valinnanpaikkoja. Joskus nuo valinnat tuntuvat sivusta katsottuna varsin itsekeskeisiltä mutta löytääkseen oman tiensä, on rohjettava tehdä vaikeitakin päätöksiä. Menestys vaatii asioiden priorisointia ja itsekuria; määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä mutta myöskään ilman sisäistä paloa, intoa ja iloa ei synny suuria voittajia. Ja sitä tarvitaan kaikkein eniten lähipiirin tuen ohella! Tuota paloa uskon Jannella olevan.

* * * * * *

Luonto kääntää uutta sivua talven lumien sulaessa.

Iloitsen maaliskuisesta lauantaista Torniossa, Puuhaaran hiihtokeskuksessa. Yli vuoden mittainen hisutauko päättyi erikoispitkille matkoille. Jalka kesti ja kroppa jousti - ajatus kartan kanssa etenemisestä sen sijaan kaipaa vielä sulavuutta.

Iloitsen myös hiihtoviikosta Muoniossa. Omien rajojen koetteleminen oli kaikkien kolotusten ja unettomien öiden jälkeen kaikesta huolimatta nautinnollista.

Olisiko osansa auringolla, joka valollaan toi voimia ja säteillään sulostutti matkan tekoa? Vanhan sanonnankin mukaan: on helppo uskoa, kun yksi säteilee.

Niistä säteistä voimaantuneena,