torstai 14. lokakuuta 2010

Huoltoviikkoa kepeästi kaasutellen...

Sairasteluputkeni "innoittamana" päätin tilata itselleni aikoja monensortin lääkäreille... Pidetään tätä nyt vaikka sellaisena huimaa vauhtia lähestyvän 4-kympin huoltoviikkona - naureskelin asiaa läheisilleni.

Ensimmäisenä hoidettiin kuntoon sielua. Olipa virkistävää ja voimaannuttavaa nähdä pitkästä aikaa Ystäviä. Vaikka kukaan heistä ei lääkärinä vaikutakaan, en voi kuin todeta illan vaikutuksen olleen antibiootteja vahvempi. Istua iltaa nuotiolla ja kynttiläpiirin ympäröimänä. Tarinoida kepeitä. Kulkea syvissä vesissä. Itkeä. Nauraa. Halata. Ja halata...

Seuraavana vuorossa suukalusto. Hammaslääkärini totesi "leegojeni" olevan koulutermillä kiitettävän hyvässä kunnossa, mikä ilahdutti kovasti. Ilonaiheet kun ovat viime viikkoina jääneet huolivuoren alle... Niin vain tuo pieni kommentti sai ilon hippusen toviksi poskipäilleni.

Kolmantena silmät. Lähestyvästä pyöreästä kympistä huolimatta en näytä kuitenkaan tulleeni vielä NIIN pyöreäksi, että täytyisi alkaa moniteholinssejä katselemaan. Ja aikas hyvältä kuulosti sekin, että lääkärini totesi minulla olevan "oikein nätit silmänpohjat"... Oikein mukava kuulla, että on sentäs jotakin nättiä...

Neljäntenä päästiinkin sitten tositoimiin. Verta putkiloihin ja röntgeniä onteloihin. Soittoaika lääkärille kuun lopussa. Jospa sieltä jotakin selvyyttä tähän epäselvyyteen saataisiin...

***

Parhaat palat ovat vielä jäljellä. Huoltoviikkoni jatkuu etelän taivaan alla, jonne perheen kera suuntaamme huomenna sinivalkoisin siivin. Odotan yhdessäoloa ja lepoa. Aurinkoa ja kulttuuria. Lukuelämyksiä. Tapaksia.

Ps. Ja jottei totuus aivan unohtuisi... Huoltoviikkoni lähti oikeasti liikkeelle Variantistani, jota käytin huollossa todeten, että kyllä minun ehkä pitäisi lukea ohjekirjaa vähän enemmän. Ensimmäisenä on syytä opetella mistä konepellin saa auki ja heti sen perään voisinkin sitten yrittää muistella menopelini rekisterinumeroa. Nämä voisivat olla näppäriä oivalluksia sitten sitä seuraavaa huoltoa ajatellen...

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

"... sen on pakko parantua."

Tällä viikolla tuntui siltä, että tunnelin päässä on näkyvissä valoa! Niinpä lähdimme eilen hallituksen kanssa kokeilemaan, miltä lenkki maistuisi viiden viikon sairasteluputken jälkeen. Rullille siis ja menoksi...

Meno oli kaikkea muuta kuin sitä mitä olin kuvitellut. Tiesin, että vauhti ei varmasti päätä huimaa mutta sitä, että meno tuntui NIIN tukkoiselta, en ollut osannut odottaa. Toisaalta tukkoisen menonkin olisin vielä sulattanut mutta sen, että hengitys tuntui ja kaikui korvassa, en. Itku pääsi...

Tunnelma oli kotiin palattuamme kaikkea muuta kuin virkistynyt. Mieli oli maassa! Tämänkö sain sitten mukaan matkaani sairastelukierteen jälkeen? Netti kertoi, että kyseessä voisi olla ns. avoin korvatorvi, jonka kanssa olisi vain opeteltava tulemaan toimeen. Lääkärini sanoi, että korvani paranee. Näin jälkikäteen jäi kyllä mieleeni soimaan myös se jatkolause, joka meni jotenkin näin: "... sen on pakko parantua." Entäpä, jos ei? Itku pääsi uudestaan...

Tänään aamulla jouduin sitten ryhdistäytymään - ainakin hetkellisesti - luettuani  Länsi-Savosta haastattelun rintasyöpään sairastuneesta naisesta. Niin viisaita sanoja, niin kovasti koetellulta Naiselta...

"Piti ymmärtää ja hyväksyä, että ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä sattuu jokaiselle, vaikka niitä ei itse haluaisikaan. Elämässä on paljon hyvää, sellaista, mikä kannattaa asettaa etusijalle. Omat murheet ovat sittenkin pienemmät kuin monet muut."

Niinpä. Kunpa jaksaisin ajatella samoin...


Metsä ja puut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Luonnon keskellä olen saanut iloita, surra, nauttia, kadehtia... Saanut näkökulmaa asioihin sekä niiden merkitykseen elämässäni. Vanhan viisauden mukaan puiden halaaminen on voimaterapiaa. Yo. kuvassa voimanhakuretkellä Wienissä keväällä 2010.

Nyt voimanhakuun omaan kotimetsään,