maanantai 1. kesäkuuta 2015

Tuntomerkkejä vol 2

Kuusi vuotta sitten suljin koulun oven Suvivirren jälkeen haikeissa tunnelmissa mutta luottavaisena. Halusin uskoa siihen, että kliseisesti yhden oven sulkeminen avaa toisen. Aloitettuani uudessa työpaikassani kesän jälkeen en voinut uskoa löytäväni koskaan entisen työpaikkani kaltaista työyhteisöä. Sellaista yhteenkuuluvuutta, tukea ja iloa on harvassa! Tein surutyötä pitkään: aamuisin, uudelle koululle ajellessani suru sumensi silmiäni tuon tuosta. Onneksi Irina lauloi autoradiossa Vastaan ja sain jälleen todeta musiikin voimaannuttavan vaikutuksen kootessani itseäni.

Miten voi saada itsellensä voimaa
kun uudet juuret törmää kallioon
kun pitäisi päästää irti muttei pysty
kun pitäisi pestä vanhat tahrat
ja siivota luurangot pois kaapista

Et estä sadetta kuitenkaan
miksi taistella siis vastaan
jälleen nousee aurinko huomenna
asiat saavat oikeet suhteensa

Lähes viisi vuotta siihen sitten meni. Opettelin päästämään irti menneestä ja antamaan mahdollisuuden jollekin uudelle. Se ei ollut helppoa, sillä samankaltaiset hetket lauluineen ja leikkeineen muistuttivat minua päivittäin jo olleesta ja toivat muistoja pintaan. Käytännön tasolla juurtuminen uudelle työmaalleni oli jo alkanut, vaikka tunnetasolla elin vielä vahvasti osana entistä työyhteisöäni. Vähitellen huomasin kuitenkin muutoksen itsessäni: menneen ajatteleminen ei enää tuntunut sydänalassa haikeutena vaan ilona siitä, mitä kaikkea sainkaan tuolloin kokea. Vuodet entisessä työyhteisössäni olivat oppivuosiani ja koulivat minusta open. Samalla yhteys nykyiseen työyhteisööni vahvistui ja huomasin ilolla olevani osa - tärkeäkin - sitä. 

Mietin usein olevani todella onnekas ja tunnen siitä syvää kiitollisuutta. Elämä on johdattanut kulkuani niin, että olen saanut ja saan tehdä rakastamaani työtä upeissa työyhteisöissä, upeiden työkavereiden joukossa. Edes urheilun parissa en ole saanut kokea samanlaisia flow-elämyksiä kuin työni parissa. Kun haasteista huolimatta oikeat ratkaisutavat ja -mallit löytyvät kuin itsestään ja pienet edistysaskeleet ja onnistumiset ruokkivat toisiaan. Kun kollegani, johon luen kuuluvaksi kaikki työyhteisöni jäsenet, jatkavat luontevasti siitä, mihin minä lopetan tai kuinka he jo pelkästä katseesta ymmärtävät ajatukseni.

* * *
Uskon kesäkeskeytyksen - loman - alkamisen olevan odotettua jokaisella työmaalla. Sen sijaan en tiedä miten loma muilla aloilla koetaan? Tiedän, että pienyrittäjät (hatunnosto!) joutuvat kirjaimellisesti "hyppäämään lomamoodille" - yrittäjän loma lienee napakka viikko tai kaksi ja palautumisaika työstä jää tällöin kovin lyhyeksi. Toisaalta se on varmasti hyväkin.  Lomaa tulee vietettyä oikeasti lomana. 

Omalla kohdallani eräs tuntomerkki loman alkamiselle on tyhjyyden tunteen kokeminen. Sisäinen kello ei herätä viideltä, työaamuun virittävät rutiinit puuttuvat eikä tule hypättyä auton rattiin ja keskelle hektistä koulumaailmaa. Tyhjyys ilmenee osaamattomuutena tarttua asioihin. Vuoden mittaan kertyneet rästityöt kotona jyskyttävät takaraivolla mutta mieli työntää ne sivuun ja työstää edelleen lukuvuoden projekteja, kokouksia, palavereja - koulun arkea ja juhlaa sekä hersyvän hauskoja hetkiä kollegoiden parissa. Samalla ajatuksiin nousee jo tuleva lukuvuosi ja suunnitelmat sitä ajatellen. Menee tovi ja toinen ennen kuin osaa - jos osaa - nauttia päivien aikatauluttomuudesta ja antaa itselleen luvan olla lomalla. 


Niinpä jälleen kerran päätän opetella olemaan. Ammatti-minä kulkee kesän matkassani mutta opettelen olemaan minä myös lomalla. 


Minä, joka osaa nauttia kesän vehreydestä, mansikkamaidosta, hikikarpaloista otsalla lenkin jälkeen, jäätelöstä puiston penkillä... Niistä tekemättömistä rästitöistäkin.















Olisiko näissä Tertin Kartanosta löydetyissä säkeissä vinkkejä meille kaikille lomailijoille?

Nautitaan,


Tuntomerkkejä

Luin taannoin hersyvän hauskan kolumnin siitä mistä tunnistaa opettajan lomalla so. mitä opettajuuden tuntomerkkejä itsessään pitäisi kesäisin pitää vakan alla ellei halua paljastaa olemuksellaan ammattiaan. Tyypillisimpiä tuntomerkkejä kolumnin mukaan olivat esimerkiksi pukeutumiskoodit eli marituotteet pitäisi kesäisin korvata jollakulla muulla tuoteperheellä, kulttuuririentoihin osallistumista tulisi harkita ja puuttumista pieniin epäkohtiin (kuten esim. naapuripöydän lasten kinasteluun tai lippalakin käyttöön ravintolassa) olisi vältettävä. Huvitti mutta totta toinen puoli.... Tunnistin kyllä itseäni; stereotyyppinen ope näemmä.

Minulla oli ilo olla keväällä eräässä koulutusillassa. Tuolloinkaan en näemmä osannut piilotella opettaja-minäni tuntomerkkejä, sillä kouluttajamme totesi minulle kysyttyään ensin oliko joukossa ketään opettajia: "arvasin, että olet". Meillä hallitus voisi lisätä tuntomerkkien listalle vaikkapa tyhjien WC-paperihylsyjen keräämisen tai kaikennäköisten esitteiden haalimisen perheen omalla kesälomamatkalla. Neiti 13 wee ja herra 15 wee jatkannevat listaa, että "meidän äiti tarvitsee työpaikalleen enää patjan, kun kaikki muu sillä jo siellä onkin" tai "mihin tämä on menossa - ei kun mä tiedän: kouluun" -ajatuksin.

Miksi piilottaa ammatti-identiteettiä itsestään kesän ajaksi? Armaiden akkakaffelaisten kanssa keskusteltiin kesän aloituksen kunniaksi siitä, miten vaivaantunut olo syntyy tutun tai tuntemattoman retorisesta kysymyksestä "miten sä saat  k o k o  kesän kulumaan, kun sä olet opettaja". Mielenkiintoista, miten yhä - vuosilisiä on kertynyt jo koko nippu - tämä vaivaantunut olo nousee pintaan. Tulee jotenkin tarve selitellä asian virallista puolta; ikään kuin minun olisi ansaittava lomani uudelleen... Keskustelimme suunnan muutoksesta: kuljemme kesää lomastamme ylpeinä ja vastaamme kysymyksiin sekä ihmettelyihin "kiitos, tämä on ihanaa". Vastakommenttina voi tietysti heittää "jos sinäkin haluat opeksi, voin auttaa sinua hakemaan alalle"...

Loppujen lopuksi kyse on toisen työn arvostamisesta ja kunnioittamisesta. Kukaan ei voi myös sanoa tekevänsä tärkeämpää työtä kuin joku toinen: jokaista meitä ja jokaisen meidän työpanostamme tarvitaan.


Luonnos kirjoitettu kesällä 2014 - mihin katosikaan kokonainen vuosi blogielämästä?