Joulu on pakattu kuusta lukuunottamatta muistojen kansiin. Emme tohdi siitä vielä luopua; pelkistettynä, vain muutamien enkeleiden, puukoristeiden ja kynttilöiden koristamana, se on ehkä kauniimpi kuin koskaan. Tuomassa tuikkeellaan toivoa...
Uuden vuoden kuutamossa tuli mieleen monenlaisia muistoja menneestä vuodesta. Muistoja, jotka nostavat hymyn poskipäille mutta myös niitä muistoja, jotka saavat mielen surulliseksi. Mennyt vuosi on ollut monella taholla luopumisen aikaa. Vaikka olen saanut valmistautua ja tehdä surutyötä etukäteen jo pidemmän aikaa, luopumisen tuska tuntuu fyysisenä kipuna ja pohjattomana väsymyksenä. Ikävä möykkyyntyy ja kuristaa...
Hallitus sanoo usein, että metsä on hänen kirkkonsa. Tämän joulun aikaan se on ollut kirkkona myös minulle. Siniset hetket ovat tuoneet lohtua ja antaneet voimia. Ei ole tarvinnut puhua mitään. Tiedän, että ajatukseni - rukoukset - on kuultu ja saan uskoa meitä kannettavan.
Uudelle vuodelle en tee mitään ehdotonta lupausta. En lupaa olla parempi äiti tai vaimo, aloittaa suklaalakkoa, kuntoilla enemmän tai siivota perusteellisemmin. Sen sijaan minä yritän.
Yritän elää tyytyväisempää elämää.
Olkoon tuo ajatus mottonani vuodelle 2010.