perjantai 31. elokuuta 2012

Kyllä minä niin mieleni...


...pahoitin, kun vanhuuden (so. vanha mutta uusi) keittiömme astianpesukone otti itseensä mokomasta ukkosesta ja sanoi yhteistyösopimuksensa irti. Ukkonen kumusi koko illan kauempana ja uskoimme jo siitä päässeemme.  Nukkumaan mentyämme se kuitenkin pyytämättä ja yllättäen räsähti juuri kotimme yllä. Hiljaisuus kodissamme vaihtui melko nopeasti aikamoiseksi sutinaksi, kun singahtelimme kiskomaan töpseleitä irti seinästä. Samaan aikaan ukkonen sai tarpeekseen eikä kumuakaan enää kuulunut. Huh, ehdimmepäs, huoahdimme...

Kyllä ei olisi kannattanut. Totuus selvisi sitten seuraavana aamuna, kun pari kuukautta palvellut astianpesukoneemme tuumasi jättää käynnistelyt kevväämmälle. Ettäkö olisi pitänyt sekin kiskoa irti seinästä? Missä sen pistorasia edes sijaitsee? Kyllä ei tarvinnut liki parikymmentä vuotta hyvin palvelleena eläkkeelle siirtynyttä edeltäjää kiskoa ukkosella irti seinästä. Tähänkö on menty hienon tekniikan kanssa? Ojasta allikkoon? 

Eipä auttanut muu kuin kuskata potilas Jyväskylään hoitoon. Jotakin virtapiiriä tai korttia odotettiin koneeseen Saksanmaalta asti. Lääkkeen saavuttua yritettiin herätellä konetta käyntiin. Vähän antoi merkkejä käynnistymisestä mutta siihen se jäi. Kyllä ei käynnistynyt. Todettiin vain, että tarvitaan toinenkin kortti. Sitä sitten odoteltiin jälleen...

Mitäkö tästä opimme? Taitaa olla vanhassa vara parempi. Liian hienoksi on mennyt tuo nykytekniikka. Jo muumeissakin (Tove Jansson: "Taikatalvi") tiedettiin viisaus, ettei ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan päälle päälle pitäisi panna lasikupua, jotta kasvi selviäisi kylmästä yöstä. Sen sijaan kukka selviää paremmin, jos sillä on hieman vaikeuksia. Melkoisen kömpelön aasinsillan kautta; kyllä olisi sovellettava tätä viisautta myös astianpesukoneisiin.

* * * * * *

...pahoitin, kun puhelinoperaattorini muisti minua ja lähetti laskuja ajanvietepalveluista. Ettäkö mistä? Otin yhteyttä operaattoriin. Oli nolo olo yrittäessäni vakuutella, että en ole kyllä senssilinjoille soitellut. Joskus numerotiedusteluun vain.

Selvisi etten ole soitellut senssilinjoille. Sen sijaan minun numerostani on tilattu pelit-lehden mobiilipelejä. Selasin vanhoja laskuja todetakseni, että kyllä on veloitettu aina tammikuusta 2011 asti ajanvietepalveluista ja lähes kuukausittain kahdesta kahdeksaan euroa. Mutta että mobiilipelejä? Minä kun olen niin innokas pelaaja. Ei, kyllä olette nyt erehtyneet. En edes tiedä, mitä pelejä puhelimestani löytyy. 

Niin jatkettiin selvitystä. Pelit-lehti sanoutui irti selvittelystä todeten etteivät ko. palvelut ole ainakaan heiltä peräisin. Uusi soitto operaattorille. Ties kuka hallitsee minun puhelintani ja on kaapannut numeron käyttöönsä? Mistä sitä nykyään tietää. Kaikki tuntuu olevan mahdollista. Kyllä ei ollut kaapannut kukaan. Selvisi, että numero, johon tilaus on välittynyt, kuuluu Buumi.net nimiselle firmalle. 

Ja matka jatkui jälleen. Ylen ystävällinen virkailija laittoi tekniikan pojat töihin. Selvisi, että olen joskus aiemmin tilannut yhden soittoäänen ko. firmalta puhelimeeni (sen ainoan, joka siis on tälläkin hetkellä käytössä...) ja samalla numeroni on rekisteröitynyt jollekin listalle ja siksi tällaisia mobiilipelejä lähetettiin. Kun olisi edes lähetetty. Mitään pelejä en ole puhelimeeni saanut. Ylen ystävällinen virkailija viestitti jälleen, että voivat palauttaa minulle ajanvietepalveluihin käyttämäni rahat, koska en ole nähtävästi peleistä hyötynyt. En ole hyötynyt en. Rahat saapuivat tilille. Kyllä olin iloinen, kun selvisi, etten niille senssilinjoille sentään...

Mitä tästä opimme? Kannattaa lukea puhelinlaskut tarkasti. Ihan sellaiset manuaaliset ja konkreetisti käsissä pidettävät eikä mitään e-laskuja. Ja soittoääneksikin kannattaa valita ihan perus Nokia-tune eikä mitään Egotrippiä. Kyllä näin on.

* * * * * *

... ilahdutin, kun kaiken sairaalassa juoksun, testien, kokeiden ja arvailujen jälkeen saimme Herra 13 ween kaveriksi Herra Aspergerin. Loppui osaltaan tämä epätietoisuus. Makustelin aluksi kaverin nimeä suussani. Jos palataan ajassa taaksepäin sellainen vajaa vuosikymmen, tuntuu juuri tämän kaverin saaminen Herran 13 ween elämään aika hyvältä. Muitakin kavereita oli matkan aikana tarjolla... 

Matkan varrella sitä huomaa kasvaneensa ainakin sen verran, että ensimmäistä kertaa jo synnytyslaitoksella koettu epäonnistuminen ja häpeä ovat vaihtuneet iloksi, onneksi ja kiitollisuudeksi. Jos pötköttelisimme jälleen vierekkäin: viereisellä pedillä ollut ja kuuluvasti onneaan - tottakai - hehkuttanut "täyden kympin tytön" äiti ja minä, niin voisin pystypäin ja ylpeänä kertoa, miten taitava Herra 13 weemme on monissa asioissa, vaikka "pelkässä olemissa on jo sinällään elämän arvo ja elämä saa siitä ilosta merkityksensä" (Iris Johansson).

Kyllä ei ollut helppoa hyväksyä Jumalan suurta suunnitelmaa. Kipunoin ja taistelin vastaan. Ladun varrella on ollut monia etappeja, joissa kuitenkin olen tuntenut Hänen kantavan. Sekin, että ladun varrelta on löytynyt samanlaista kipunointia tuntevia, on ollut siunaus. Näit heikkoutemme lävitse kuitenkin kasvunmahdollisuutemme ja voimavaramme: annoit meille juuri tämän lapsen.

Olisi niin helppoa sulkea kaikki muu ulkopuolelle ja pitää lasta vain omien siipiensä suojassa. Kaukana ympäröivästä maailmasta, hyväksi käyttämisestä, syrjimisestä, kiusaamisesta... Kaukana kaikelta pahalta. Löysin tänään itseni ajattelemasta napanuoran katkeamista; osaanko, uskallanko päästää irti, kun on sen aika? Kun on aika lähettää lintu lentoon, omille siivilleen?

Nyt

Iloitsen iloisesta, auttavaisesta, reippaasta ja taitavasta yläkoululaisestamme. Meillä on vielä hyvin aikaa. Aikaa harjoitella omille siiville nousemista ja aikaa rakentaa tukevia juuria.





Ps. Kiitos Tuomas Kyrölle hykerryttävän hauskoista ja innoittavista hetkistä Miniän ja Mielensäpahoittajan matkassa. Ruskeaa kastiketta odotellaan...

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kasvamisen sietämätön vaikeus


Sen piti olla vain tarkistuskysymys.

Tarkistuskysymys, olisiko tyttäreni, Neiti 11 Wee, kuullut parhaan ystävänsä saamasta ikävästä kirjeestä. Neiti 11 Wee totesikin pää painoksissa, lipsautti huuliensa välistä: "Äiti, älä nyt pahastu...". 

* * * * * *

Eilen illalla jouduin kohtaamaan äitiyden raastavimpia hetkiä. Kun oma lapsi toimii juuri päinvastoin, mihin häntä olemme yrittäneet kasvattaa; tietoiseksi siitä, miten toista ihmistä tulisi kohdella. Että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. 

Primitiiviset reaktiot puskivat esiin. Vain vaivoin sain  koottua itseni olemaan Äiti, Kasvattaja, Aikuinen. Oman lapsen ei hyväksyttävä -toiminta nosti pintaan myös omia tunteita. Päälimmäisenä epäonnistumisen.

Toimin niin kuin parhaaksi tilanteessa katsoin. Keskustelin tyttäreni kanssa ja kerroin, että hänen toimintansa oli kiusaamista. Kerroin olevani vihainen mutta ennen kaikkea pettynyt ja surullinen tapahtuneesta.

Tyttärenikin oli. Katumus ja pelko ystävyyden menettämisestä oli aitoa. 

Edellytin tyttäreni kertovan tapahtuneesta itse parhaan ystävänsä äidille. Parhaan ystävänsä kanssa tyttäreni kertoi sopineensa tapahtuneen - pyytäneensä anteeksi - jo aiemmin. Soitto oli vaikea mutta tyttäreni teki sen. Itku jatkui pitkälle puhelun jälkeen... Uskon kyyneleiden mukana valuneen myös helpotusta asian esilletulosta. Mitä kaikkea pienet ihmiset sisällään kantavatkaan?

Työmaallani opetan jo eppuluokkalaisilleni, että koulussa opetellaan ja harjoitellaan asioita elämää varten. Tarvitaan pään ja käden viisautta mutta myös ennen kaikkea sydämen ja sielun viisautta. Tietämystä omista tunteista sekä ymmärrystä omaa toimintaa ohjaavista arvoista. 

Onneksi on Lapsuus. Saan etsiä, erehtyä, epäonnistua. Saan harjoitella elämässä niin tärkeitä vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja; opetella anteeksi pyytämistä ja antamista. Ei tarvitse olla valmis. 

Tokko olemme koskaan? Aikuisenakin - muka hyvin harjoitelleena - löytää itsensä välillä etsimästä, erehtymästä ja epäonnistumasta. Joskus opin tie vain on kivinen ja oppi tulee hakea kovimman kautta.

Ehkä se onkin siinä. Että vain kivun kautta oppii tuntemaan myös kirkkauden.

* * * * * *

Kummityttäremme pääsee pian ripille ja  saamme olla siunaamassa häntä alttarilla. Eilen nukkumaan käydessäni ajatukset hakeutuivat omaan rippikouluaikaan ja muistojen kätköistä mieleeni nousivat isoseni minulle riparista muistoksi kirjoittamat säkeet:

Rakasta minua eniten silloin, kun rakkautta vähiten ansaitsen. Sillä silloin sitä eniten tarvitsen.

Elämälle nöyränä,