Kasvamisen sietämätön vaikeus

Sen piti olla vain tarkistuskysymys.

Tarkistuskysymys, olisiko tyttäreni, Neiti 11 Wee, kuullut parhaan ystävänsä saamasta ikävästä kirjeestä. Neiti 11 Wee totesikin pää painoksissa, lipsautti huuliensa välistä: "Äiti, älä nyt pahastu...". 

* * * * * *

Eilen illalla jouduin kohtaamaan äitiyden raastavimpia hetkiä. Kun oma lapsi toimii juuri päinvastoin, mihin häntä olemme yrittäneet kasvattaa; tietoiseksi siitä, miten toista ihmistä tulisi kohdella. Että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. 

Primitiiviset reaktiot puskivat esiin. Vain vaivoin sain  koottua itseni olemaan Äiti, Kasvattaja, Aikuinen. Oman lapsen ei hyväksyttävä -toiminta nosti pintaan myös omia tunteita. Päälimmäisenä epäonnistumisen.

Toimin niin kuin parhaaksi tilanteessa katsoin. Keskustelin tyttäreni kanssa ja kerroin, että hänen toimintansa oli kiusaamista. Kerroin olevani vihainen mutta ennen kaikkea pettynyt ja surullinen tapahtuneesta.

Tyttärenikin oli. Katumus ja pelko ystävyyden menettämisestä oli aitoa. 

Edellytin tyttäreni kertovan tapahtuneesta itse parhaan ystävänsä äidille. Parhaan ystävänsä kanssa tyttäreni kertoi sopineensa tapahtuneen - pyytäneensä anteeksi - jo aiemmin. Soitto oli vaikea mutta tyttäreni teki sen. Itku jatkui pitkälle puhelun jälkeen... Uskon kyyneleiden mukana valuneen myös helpotusta asian esilletulosta. Mitä kaikkea pienet ihmiset sisällään kantavatkaan?

Työmaallani opetan jo eppuluokkalaisilleni, että koulussa opetellaan ja harjoitellaan asioita elämää varten. Tarvitaan pään ja käden viisautta mutta myös ennen kaikkea sydämen ja sielun viisautta. Tietämystä omista tunteista sekä ymmärrystä omaa toimintaa ohjaavista arvoista. 

Onneksi on Lapsuus. Saan etsiä, erehtyä, epäonnistua. Saan harjoitella elämässä niin tärkeitä vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja; opetella anteeksi pyytämistä ja antamista. Ei tarvitse olla valmis. 

Tokko olemme koskaan? Aikuisenakin - muka hyvin harjoitelleena - löytää itsensä välillä etsimästä, erehtymästä ja epäonnistumasta. Joskus opin tie vain on kivinen ja oppi tulee hakea kovimman kautta.

Ehkä se onkin siinä. Että vain kivun kautta oppii tuntemaan myös kirkkauden.

* * * * * *

Kummityttäremme pääsee pian ripille ja  saamme olla siunaamassa häntä alttarilla. Eilen nukkumaan käydessäni ajatukset hakeutuivat omaan rippikouluaikaan ja muistojen kätköistä mieleeni nousivat isoseni minulle riparista muistoksi kirjoittamat säkeet:

Rakasta minua eniten silloin, kun rakkautta vähiten ansaitsen. Sillä silloin sitä eniten tarvitsen.

Elämälle nöyränä,