Sitä se on ollut... Nyt jo liki kolme viikkoa. Elämäni ensimmäinen urheiluvamma-operaatio. Hallitus tosin sanoo, että "aika pitkälle pääsit ennen ensimmäistä". Ja tokihan se näin on. Liikuin ja harrastin ilman suurempia kipuja ja kolotuksia - kiitos lihashuollon ja ehkä hyvän onnenkin - kunnes kahdeksan vuotta sitten repesi. Takareisi nimittäin. Lähes totaalisesti irti istuinkyhmystä.
Enpä tapahtumahetkellä arvannut millaiseen pyöritykseen tuo loppuvenyttelyssä tapahtunut työtapaturma minut veisi. Kenties ei lääkärikään, sillä ensimmäisellä lääkärikierroksella, ultraäänen jälkeen todettiin, että eiköhän aika tee tehtävänsä ja paranna mahdollisen repeämän. Repeämän, mitä ultra ei paljastanut. Lisäohjeena sain "eihän sitä ole pakko juosta tai pelata enää tuon ikäisenä". Silloin tuo lääkärin toteamus jopa hieman nauratti enkä sitä niin todesta ottanut mutta jälkikäteen se on kyllä hämmästyttänyt; ikänsä liikkuneelle, reilulle kolmikymppiselle, tuollainen lääkärinohje tuntui epäasialliselta.
Niin sitä sitten odotettiin, että jalka ajan mittaan kuntoutuu. Kahdaksan pitkää vuotta. Välillä jalka oli parempi, välillä pahempi. Monia hyviä muistoja on niiltä hetkiltä, kun jalka ei oireillut. Kaisan kanssa pyöräsuunnistettiin hienosti ja juoksukin kulki lennokkaasti monissa koitoksissa. Ikäviäkin muistoja mahtuu matkaan: muistan monet kerrat istuneeni kyyneleet silmissä auton ratissa, kun jalkaa särki niin kovasti. Jaksoin silti uskoa, että kyllä se siitä paranee.
Kunnes tänä keväänä usko ei enää riittänyt. Magneettikuvat paljastivat sen, mitä ultraääni seitsemän vuotta sitten ei. Ja tässä sitä siis ollaan. Meneehän se kesä näinkin kyynärsauvojen avulla... Jalka tuntuu tällä hetkellä kireältä ja välillä tahtoo mielikin kiristyä - tokko tuosta enää on jalaksi? Hallitus neuvoo käyttämään myönteistä asennetta paranemiseen: seuraavat kuusi kuukautta, matki Naantalin aurinkoa - tarttuvaa kesäkipaletta mukaellen.
******
Downshiftaus on päivän sana. Hitaasti kiiruhtaen pääsee tiettävästi yhtä hyvin perille. Ellei jopa paremmin.
Niinpä...
...olen iloinnut ja liikuttunut kukkapenkkien väriloistosta; pionien huumaavasta tuoksusta. Basilikan itämisestä ikkunalaudalla. Päiväkahveista. Pienestäkin katselukierroksesta kirpparilla. Kirjahyllyn kirjoista. Mökkiretkestä lapsuuden maisemiin. Ystävien viesteistä ja vierailuista. Kummityttäremme naurusta. Lasteni taitavista käsistä. Hallituksen sipsutuksesta. Vanhempieni huolenpidosta. Jopa ystävien mahdollisuuksista etsiä rasteja Kainuun korvissa...
Kärsivällisyyttä. Sitä tämä on totisesti opettanut.
Ihana lukea hersyvän sujuvaa tekstiäsi, josta aikanaan saimme nauttia reissarikirjeiden, todistuskansioiden ym. puitteissa :-) Kaikella on tarkoituksensa - ellet juuri nyt muuta positiivista väliaikaisesta tahtisi pakkohiljentämisestä löytäisi, olisiko se tuonut sinut tänne taas bloggaamaan..? Meidän muiden ja omaksi ilokseksi. Terveisin yksi blogeihin hurahtanut ;-)
VastaaPoistaTsemppiä toipumiseen, pikemmin kuin uskotkaan olet varmasti taas entistä ehompi itsesi, touhu-Jonna!