perjantai 2. elokuuta 2013

Vapaa


Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin jotka ohjailee mun elämää
jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa
en tiedä onko se väärin
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
sillä niin olis käynyt jos ois jäänyt eiliseen kii
joku mua piteli siinä se oli niin kamalan vahva
eikä se halunnut päästää irti
melkein kuin lihaa ja verta suurempi vuorii ja merta
se sellaiseksi kasvoi mun päässä

Toni Wirtanen

* * *

Latasin alkuvuodesta puhelimeni soittoääneksi Kaija Koota miettimättä sen kummemmin syytä tähän; levyhyllystä sormet hakivat "sitä oikeaa", pysähtyen Kaijan levyn "Irti" kohdalle. Nyt tuo soittoäänivalinta on saanut uudenlaisen merkityksen. Via de la Platalta kotiuduttuamme havahduin kuuntelemaan Toni Wirtasen tekemää sanoitusta tiedostaen samalla sanojen merkityksen omassa elämässäni.

Olen aina kokenut olevani melkoisen pedantti. Huoli-Maireen yhdistetty kiltti ja tunnollinen suorittaja, joka polttaa usein kynttiläänsä molemmista päistä kodin, työn ja harrastusten aallokoissa. Välillä olen kuvitellut itseni ja työpanokseni niin tärkeäksi, etten ole osannut sanoa ei. En silloinkaan kuin ehkä olisi pitänyt. Ja kyllä: olen jopa nauttinut narsistisesti kätteni jäljistä sekä siitä, että minua on pyydetty mukaan erilaisiin asioihin niin työmaalla kuin harrastustenkin parissa.

Muistan lukeneeni Keskisuomalaisesta joskus mielenkiintoisen jutun siitä, miten vapaa-aika ja koti voivat uuvuttaa yhtä lailla työn ohella. Minäkin kipuilin asian kanssa vuosia. Aluksi luulin olotilaani ja tasapainoiluani kodin, työn ja harrastusten parissa tunnollisten suorittajien normaaliksi Jaakobin painiksi tai kuuluisaksi ikäkriisiksi. Kun elimistöni alkoi oireilla, oli pakko myöntää oman itseni ohella myös muille, että olin  p u h k i.

Totesin "sairastuneeni" tautiin nimeltä riittämättömyys. Tavoitteet alkoivat näyttäytyä elämässäni entistä enemmän komparatiivimuodossa. Ei riittänyt, että olisin ollut kestävä, sisukas tai vahva; vaadin itseltäni aina enemmän. Kotona, töissä, harrastuksissa. Kaikessa. Latasin lomiin paljon ja petyin, jos muut eivät ymmärtäneet jakaa tavoitteita kanssani. Vähitellen kierre oli valmis. Olisin halunnut, tahtonut ja tehnyt mutta en yksinkertaisesti saanut tartuttua kiinni asioihin. En jaksanut. Hälytyskelloni soivat vasta kesällä 2012, kun jalkaleikkaukseni jälkeen totesin nauttivani siitä, että sain vain olla. Sain parannella jalkaani eikä minun odotettukaan tekevän mitään suurta.

Olen ymmärtänyt olleeni oivallinen ja otollinen maaperä uupumukselle. Tunsin huonoa omaatuntoa lähes kaikesta. Siitä, etten ollut aidosti läsnä silloin, kun olin kotona; siitä, etten useinkaan kyennyt olemaan aikuinen lasten kanssa kiistellessäni; siitä, että koti ei tuoksunut suursiivotulta tai pullalta; siitä, että päivätyöt tahtoivat venyä yötöiksi; siitä, että kukkapenkit rehottivat kitkemättöminä; siitä, että en osallistunut talkoisiin harrastukseni parissa; siitä, etten lähtenyt lenkille; siitä, etten kyennyt pitämään tätä palettia koossa... Uupumustani ei yhtään helpottanut se, että huolehdin, murehdin ja vatvoin asioita etukäteen... Kaikkia ja kaikkien. Huolikenttäni laajentui ja pursui vuosien saatossa yli äyräidensä.

Caminolla kulkiessani koin alkutaipaleen koti-ikävästä selvittyäni levollisuutta. Luonnon keskellä, kaikesta painolastista riisuttuna kulkeminen sekä yksinkertainen ja rutiininomainen vaelluselämä olivat omiaan pysähdyttämään minut ja keskittymään olennaiseen: sielun hoitamiseen. Oivalsin miten ilotonta elämäni oli ollut sisäisesti. Oli suorastaan ravisuttavaa läpikäydä elämäänsä ja ottaa etäisyyttä arjen pyöritykseen; kiireeseen, suorittamiseen ja huolehtimiseen.

Tekemistäni, olemistani ja suorittamistani ei ollut vienyt pitkään aikaan eteenpäin sen enempää syttynyt kuin sytytettykään liekki vaan jokin ulkopuoleltani ohjattu pakko, jonka olin itse rakentanut pääni sisälle. Ulkoisesti olotilaani ei varmasti ole minusta huomannut - uskon näyttäneeni samanalaiselta, iloiselta Jonnalta kuin ennenkin. Myöntymällä mukaan moneen orjuutin kuitenkin itseäni henkisesti siitäkin huolimatta, että sain itselleni paljon; pyrin "kilttinä tyttönä" miellyttämään muita ja hakemaan hyväksyntää.

Vuosien ajan sanan ei tai sen muunnosten sanominen aiheutti sisälläni melkoista kiemurtelua, sillä en halunnut pahoittaa tai loukata kenenkään mieltä. Yritän jaksaa muistuttaa itseäni siitä, että omien voimavarojen tarkasteleminen ja niiden toteaminen riittämättömäksi johonkin tehtävään - juuri sillä hetkellä - on paitsi luottamusta mutta myös rehellisyyttä sekä itseä että toista kohtaan. Usein se mielletään kuitenkin negatiivissävytteisesti haluttomuudeksi, asioiden pakoiluksi tai jopa laiskuudeksi. Vai mielletäänkö? Ehkä tämänkin oletuksen olen rakentanut itse pääni sisälle...

Vuorotteluvapaani käännyttyä alkavan lukuvuoden odottamiseksi, yritän jatkaa valitsemallani "vapaalla" tiellä. Yritän päästää irti turhasta huolehtimisesta ja olla tyytyväinen niihin pieniinkin asioihin, joita saan tehdä ja saan tehdyksi: kohoavasta pullataikinasta, silityspinon madaltumisesta tai vaikkapa vain lehden lukemisesta ja olemisesta. Yritän olla myös tavoittelematta kuuta taivaalta, sillä "niin kävis, jos jäis eiliseen kii".

Yritän.