sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Metsään meno

"Menen metsään mielelläni
juoksen suolle joutessani;
metsä muiskii mustikoilla
suo usvalla suukottaa.
Siellä suurten kuusten alla
vihreässä hämärässä
lasken surut sammalille
murheet mättäille mutisen.

Koivut kuiskii: koeta kestää
pihlajatkin: pidä pintas.
Raita kertaa: rohkeutta
älä turhista tutise!
Humisevaan hiljaisuuteen
metsän muistionkaloihin
häipyy huoli, sulaa suru
valuu viimeinen pisara.

Katajikko kumahtelee
haavikkokin havahtelee
lepikössä linnut laulaa
kuusten oksilla oravat.
Vaahterat on vallan vaiti
männyt muuten myötämielin
Tuomi toistaa tunnuslauseen:
tule toistekin, jutellaan!"

Kaija Pispa

~

Voi elämä! Ne lapsuuden loputtoman pitkät kesät, kun aurinko kutitteli poskipäitä ja pihalla temmellettiin aamusta iltaan minkä milloinkin perässä. Kerättiin kukkakimppuja, maisteltiin ahomansikoita, kiritettiin perhosia, käytiin isovanhempien kanssa kalassa, juostiin uimaan, tuoksutettiin vastaleivotun pullan tuoksua, opeteltiin polkupyöräilemään, kuunneltiin sirkkojen siritystä, ihasteltiin ketoneilikoita - välillä otettiin yhteen niin, että tienoo raikui. Voi elämä ja sen huolettomuus! Kaikki, mitä tarvittiin, oli käsissämme. Mitä ei ollut, sitä ei tarvittu. Elämä koostui hyvin yksinkertaisista asioista. 

Muistelen lapsuuttani onnellisena ja samalla hyvin haikeana. Miksi en enää tavoita samanlaista huolettomuuden tunnetta kuin lapsena? Tuo lapsen usko ja kaikkivoipaisuus on liikuttavaa; nyt tilan ovat vallanneet aikataulut, vastuu, vaatimukset ja velvoitteet. Huolet, jotka välillä tuntuvat rutistavan minut alleen ja kutistavan elinpiiriäni vuosi vuodelta pienemmäksi. Pienemmäksi ja samalla - köyhemmäksi.

Kun edellisen kerran kirjoitin blogia, elettiin syyskesää 2015. Ajatella! Sehän oli juuri äsken. Monenlaista on sattunut ja tapahtunut ja huolivuori... Se on totisesti ollut suuri! Yritän päivittäin muistaa opetella luopumaan huolivuoren kasvattamisesta mutta taidan olla tässä kovin huono oppilas. Metsään on menty. Omat huolet ja surut ovat loppujen lopuksi tuntuneet pieniltä, kun vaa'an toiselle puolelle ovat kertyneet puolison, lasten, sisarusten, vanhempien ja ystävienkin huolet. Olen yrittänyt tasapainottaa vaakaa ratkomalla ja puntaroimalla vastakeinujieni asioita ja mikä onkaan ollut lopputulos? Oma puoleni on notkahtanut alaspäin entisestään. 

~

Tänä keväänä olen aikamatkannut taaksepäin elämässäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Muistellut omaa lapsuuttani ja nuoruuttani; miten sen koin, tunsin ja ymmärsin. Se -70 ja -80 -lukujen kasvatustyyli, millä minua kasvatettiin kiltiksi, kuuliaiseksi ja huolehtivaiseksi, on osoittautunut toimivaksi. Kiltti, kuuliainen ja huolehtivainen minusta tuli - toden totta! 

Vanhempamme kasvattivat meitä rakastavasti mutta tiukoilla rajoilla, arjen rutiineilla ja asetetuilla tavoitteilla.  Lapsen ja nuoren silmin kuri oli välillä kova mutta nykyisin ymmärrän sen tarjonneen perusturvallisuutta, luoneen säännöllistä rytmiä arkeen sekä ohjanneen arvomaailmamme rakentumista. Vanhempia kunnioitettiin varauksetta eikä minusta saanut nuorta, joka olisi protestoinut heidän näkemyksiään vastaan. Teinikuohunta ei myöskään ilmennyt vaatteissani eikä sotamaalauksissa kasvoillani. Jos jotakin protestia oli, se rajoittui korkeintaan yhden käden sormin laskettaviin ovien paiskomisiin. Näistäkin tunsin välitöntä huonoa omaatuntoa. Mutta tämä oli sen ajan tapaa ja juuri siihen hetkeen varmasti parasta mahdollista. 

Tämä tapa ei vain toimi enää. Tässäkin olen mennyt metsään. Nykyisin neuvotellaan, perustellaan, sovitellaan ja yritetään löytää yhteinen, kaikkia tyydyttävä ratkaisu asioihin. Kyllä ei aina ole aivan yksinkertaista! Valitettavan usein huomaan sanelevani asioita enkä useinkaan kykene toimimaan tilanteissa järjen avulla vaan tunteiden vietävänä. Toisaalta en tiedä, onko kaikesta aina neuvoteltava. Jotkut asiat vain ovat näin ja piste. 

~

Ajankulun huomaa lasten kasvussa ehkä kaikkein parhaimmin. Meilläkin asustaa nykyisin jo Herra 18 wee ja Neiti 16 wee. Ihanat lukiolaisemme oman elämänsä kynnyspuulla. Yritän opetella päivittäin ymmärtämään tätäkin kaikkea. Että lapsemme ovat annetut meille vain lainaan. Että aivan pian on se hetki, jolloin lapsemme seisovat kotimme ovella matkalaukkujensa kanssa. Toisaalta odotan tuota hetkeä ilolla, toisaalta en varmasti koskaan tule siihen tottumaan. Olemme olleet niin tiivis paketti. Ehkä liiankin tiivis? Ehkä olisi ollut annettava vähän enemmän siimaa itse kullekin. Ehkä ei. 

Enpä nuorena aikuisena arvannut saatikka tiedostanut kasvatustyön haastavuutta.  Että kasvatusoppaasta ei löydykään ratkaisua kaikkeen eikä kasvatusalan koulutus takaakaan aukottomasti ristiriidatonta vanhemmuuden tietotaitoutta. Aina löytyy sanoja, jotka olisi voinut sanoa toisin tai tekoja, jotka olisi voinut tehdä toisin; samalla tavoin aina löytyy joku, joka olisi sanonut tai toiminut toisin vastaavassa tilanteessa. Onneksi elämä on kuitenkin kaikessa vaillinaisuudessaan ja epätäydellisyydessään armollista. Saan horjua ja kompuroida - erehtyäkin. Kasvattaa tyylilläni ja kasvaa samalla itsekin jos en nyt ihan pro-tyyliin niin riittävän hyvin kuitenkin. Ja sekin on hyvä. 

~

Meitä ihmisiä oikein terveysvaikutteisesti ohjataan ja kannustetaan nykyisin menemään metsään. Olemme kadottaneet mielestäni jotakin hyvin aitoa ja syvää, jos tarvitsemme tämän tiedostamiseen ja ymmärtämiseen tutkimustietoa ja jonkun toisen opastusta. Se tuntuu surulliselle mutta myös pelottavalle. Kuinka olemme vieraantuneet niin voimaannuttavasta ja levollistavasta tavasta olla ja elää?

Metsä ja sinne meneminen ovat minulle elintärkeitä. Keuhkot ja sydän - moottori, joka saa minut toimimaan. Ennen koin metsän lähinnä rakkaan harrastukseni suorituspaikkana; nykyisin katselen sitä myös lempeämmin ja yksityiskohtaisemmin, suorituspaineetta. Metsän keskellä vaeltaessani näen asioita kirkkaammin; asiat tuntuvat asettuvan oikeisiin mittasuhteisiinsa. Huolivuorenikin tuntuu madaltuvan ja osaan nähdä onnea myös arjen haasteissa.

Silloin - silloin tavoitan hetkellisesti samanlaista huolettomuutta, jota lapsuuteni kesät sisälsivät.

Ilon keveyttä,
Jonna