maanantai 27. toukokuuta 2013

Old bones and big thoughts

Viime viikon askellusta varittivat lukuisat, pitkaakin pidemmat nousut ja reisia yhta mukavasti polttelevat alaspaintulot. Valilla polku kiemurteli laakson pohjalla tammien ja solisevien purojen kupeessa, ymparilla kohoavien seinamien loistaessa purppuraa ja keltaista; valilla noustiin kanervameren keskelta kivivirtaa myoten jalleen ylospain lintujen sirkuttaessa tahtia taivallukselle.  Elamyksia lahes kaikille aisteille!

Aurinkoista matkantekoa
 

Aidin jalka ei ole kestanyt askellusta Zamoran jalkeen. Surullista, etta caminomme on edennyt nain, silla tiedan, etta Aiti olisi nauttinut naista nakymista. Senkin tiedan ettei Aiti aivan helpolla anna periksi... Niinpa Espanjan uskomattoman upeiden maisemien ihasteleminen seka omien rajojen testaaminen vaativilla reiteilla onkin ollut minun tehtavaani.

Olen matkannut "saksalaisessa ja australialaisessa herraseurassa" ja yopynyt "jatkana jatkien keskella". Tama tahan mennessa viisiviikkoinen on opettanut olemaan tyytyvainen hyvin vahaan; tuuleton ja suojaisa taukopaikka,  vahan yksityisyytta pesupaikoilla, vain muutamat yoheraamiset... Se, etta omat vaatteet ovat ennattaneet kuivahtaa ennen seuraavaa etappia ja iltaisin on saanut puhtaat kertakayttolakanat vuoteen suojaksi on jo suorastaan luksusta. Ladylike -tyylia opetellaan sitten jalleen kotona...

Kolmi- ja nelikymppisten etappien aikana olen saanut tavata mielenkiintoisia tuttavuuksia seka olla melkoisessa kielikylvyssa. Matkan varrella on vertailtu terveyspalveluja seka urheiluvalinetuotteita, nostatettu omaa valuuttaa, naurettu mita erikoisimmille aterioille (mm. siansorkkaa perunapedilla), kuultu liftimatkasta Englannista Australiaan; kayty lapi elaman kasikirjan iloja ja suruja - eroja ja uusia alkuja.  Kaikkein uskomattomin tunne on ollut se, etta aamulla heratessaan on huomannut ajattelevansakin englanniksi.

Naiden "vanhojen luiden" joukossa olen tuntenut itseni melkoiseksi noviisiksi. Yleensa caminoista kuljetaan ensimmaisena ns. Ranskan reitti - harvemmat aloittavat Via de la Platalla sen haastavuuden vuoksi. Kukaan tapaamistani kanssamatkaajista ei ole myoskaan taalla ensimmaista kertaa. Useimmilla on takanaan jo ainakin kolme caminoa - jopa yhdeksan caminon kulkijoihin olemme tormanneet. Mutta camino opettaa...

Taipaleen varrella onkin ollut aikaa kuunnella caminon opetuksia. Miten tamankaltaisella vaelluksella - tuntemattomien seurassa - voi oppia luottamaan itseensa enemman tai saamaan rohkeutta lisaa. Tai sita, miten pieni yksi ihminen taalla tuulten tuiverruksessa onkaan; hiekanjyvanen kivikon keskella.

Hiljaisuudessa, laajalti aukeavien vuorien paalla kulkiessaan voi myos kokea rakkaiden lasnaolon vahvempana kuin koskaan.

* * *


 Olevansa askeleen lahempana Jumalaa.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Taannoin höyhensaarilla prinsessahuoneessa

Monenlaista majapaikkaa olemme matkamme aikana kohdanneet.

Matkan parhaimpia majapaikkoja täydennettynä yhdellä betonibunkkerilla...
 
Etukäteen mielikuvani oli, että nukumme - jos kykenemme - suurissa jumppasalimaisissa huoneissa, vieri viereen ladatuissa kerrossängyissä. 
Toki tämänkaltaista majapaikkaa olemme testanneet; enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Osaa kanssamatkaajistamme on nimittäin siunattu niin syvillä ja hyvillä unenlahjoilla, että kun he pitkäkseen kerrossängyn "syliin" heittäytyvät, ovat he alta aikayksikön siirtyneet höyhensaarille suuren puusavotan kimppuun. Yritä siinä sitten vasta matkata samaan kohteeseen...
Ihaniakin poikkeuksia majapaikoista löytyy. El Cubo de la Tierra del Vinossa meitä hemmoteltiin heti albergeen saavuttuamme: Alberge F&M otti meidät vastaan kätellen sekä herkkulautasen (patonkia, juustoa ja makkaraa) ja viinitilkkasen kera. Majoituimme kanssamatkaajiemme "prinsessahuoneeksi" nimittämään kahden hengen huoneeseen, jonka pedeissä odottivat puhtaat fleece-lakanat sekä pyyhkeet. Siis jotakin aivan muuta kuin edellisen yön "hiirenpesä" tai jo aiemmin katsastettu "lutikkavuode"...
Majoituskohteen tason voi testata paitsi asiakaspalvelualttiudella mutta myös hyvin katsastamalla sen keittiön ja wc/suihkuhuoneen varustelun ja kunnon. F&M oli ollut nähtävästi kurssilla, joissa näihin asioihin oli panostettu.
Keittiö oli kauniisti sisustettu, kahvin- ja vedenkeittimellä sekä induktioliedellä ym. tykötarpeilla varustettu. Keittiö, jonka olisin voinut haluta omakseni. 
Kylpyhuone tuoksui oven avatessa puhtaalta. Heti. Sen suihkukoppiin saattoi astua koko jalkaterällä eikä tarvinnut esittää sen suurempia balettiaskeleita; aivan kuin ei wc-istuimen kohdallakaan.
Ja ennen kuin ennätimme likaisia vaelluskamppeitamme pyykkikoriin laittaa, oli talon emäntä jo kiikuttamassa niitä pesukoneeseen, kertoen samalla niiden tulevan puhtaina ja viikattuina takaisin.
F&M oli myös havainnut, että meidän pedegrinojen rinkoista ei välttämättä löydy deodoranttia, puhumattakaan valikoimasta hajuvesiä, joita oli sisällytetty niin makuu- kuin kylpyhuoneenkin sisustukseen. Ei kai syynä näihin sisustustuotteisiin sentään ollut s e luonnollinen tuoksu, jonka me pedegrinot jälkeemme jätämme?
Kahvia tarjottiin päiväunien päätteeksi ja aamulla matkaan lähtiessämme meidät halauksin opastettiin eteenpäin, buen camino -toivotuksilla täydennettynä.
Oi paikkoja, oi tapoja... Tämänkaltaisia perheyrityksiä on harvassa.




maanantai 20. toukokuuta 2013

Skipattuja ja koettuja mutakylpyja

Tana aamuna matkamme jatkui hieman poikkeavissa merkeissa. Tuntui ikavalta ja surulliselta jattaa Aiti potkottelemaan Tabaraan albergen vuoteelle flunssaa seka nilkkojaan potien, kun mina jatkoin matkaamme eteenpain yksin.  Onneksi ymparillani oli kuitenkin kanssamatkaajia, joilla oli sama suunta ja tavoite: Santa Croya de Teran -kyla. 

* * *

Linja-automatkailu on tullut jo testatuksi taalla.  Suurin yllatys lienee ollut se, etta se on toiminut moitteettomasti ja ajallaan; ei siis millaan manjana -meiningilla.  Myos tilaustaksiliikenne toimii. Paatettyamme lahtea Zamorasta eteenpain linja-autolla, oli mietittavana viela se, miten ihmeella paasemme suurine rinkkoinemme linja-autoasemalle kaupungin toiselle laidalle, Aidin jalkojen ollessa niin kipeat. Saimme jalleen kokea kuinka arjen enkelit kulkevat mukana matkassamme. Ystavallinen majoituspaikkamme virkailija tilasi meille taksin seuraavaksi aamuksi kello kahdeksaksi ja yllatykseksemme taksi saapui - etuajassa.

Linja-autossa istuen skippasimme taipaleestamme liki 70 km mutta Mambaa  mukaillen: viela on matkaa jaljella, viela tulee kauniita paivia... Ja taittuihan se matka noinkin; itse asiassa oikein kepeasti neljan pyoran paalla. Paljon joutuisammin ja helpommin kuin viime aikojen vesisateisilla pikkuteilla ja -poluilla liukastellen. 

Luulisi, etta kylla suomalaisena on mutaisiin teihin saanut tottua mutta kylla ovat meilla tieasiat hyvassa mallissa tanne verrattuna. Myoskaan Jukolan viestissa tuhansien autojen pehmittamat peltoaukeat eivat ole mitaan siihen mutakylpyyn verrattuna, mita olemme taalla kokeneet. Nimittain tama punainen muta tarraa kiinni kenganreunoihin niin tiukasti, etta jos et sita heti ole sielta irrottelemassa, se ei lahde kengista kuin kulumalla. Samalla kenganpohjiin tarttuessaan muta muodostaa kenkiin melkoiset Lordi-pohjalliset, joiden avulla huomaa kasvaneensa akkiseltaan kymmenen senttia. Ko. varustuksella onkin melkoista taiteilua edeta reippaat 12 kiloa selassaan kilometri, joskus toinenkin.

Matkan varren työmaata...

Vesisateet ja kylma saa muutoinkin ovat rikastuttaneet etenemistamme. Tuntuu vitsikkaalta, etta kotona paistatellaan kuuleman mukaan reilussa 20 asteessa, kun taalla matkaan lahdetaan aamuvarhain neljan asteen lampotilassa. Eika kadehtia kannata myoskaan rusketustamme, silla sita ei todellakaan ole.

* * *

Talla tavalla etenemme seuraavat paivat. Mina taivallan caminolla apostolinkyydilla, mutakylpyja valtellen ja aiti seuraa perassa - aina jossakin vaiheessa - linja-autolla. 



lauantai 18. toukokuuta 2013

Blowing in the wind

Elämä on yllätyksellistä...
Juuri, kun riemuitsimme puolimatkan etapin saavuttamisesta, päätti camino opettaa meitä. Eilen elimme melkoista tuulten tuiverrusta ja tunteiden vuoristorataa - eikä vain sään puolesta, sillä lupaavasti alkanut vaelluspäivämme päättyi pohdintaan, kykenemmekö enää jatkamaan caminoamme.
Vaellusaamu alkoi meille poikkeuksellisesti, sillä olimme lähdössä ensimmäisten pedegrinojen joukossa albergesta liikkeelle. Oli koleaa ja pilvet roikkuivat raskaina taivaan kannella kuin tulevaa ennakoiden... Säiden Haltija leikitteli kanssamme: saadessamme sadeviitat yllemme, alkoi aurinko viritellä säteitään pilvenreunan takaa ja ottaessamme viitat pois, saimme niskaamme joko raekuuron tai vesipisaroiden iloisesti hyppelevän kuuron.
Kolmasosan päivän etapista kuljettuamme alkoivat vaikeudet. Äidin nilkat kipeytyivät pahasti ja jokaisen askeleen ottaminen oli tuskallista myös katsella. Särkylääke ei tuntunut auttavan yhtään; eivät liioin tauot. Matka eteni verkkaisesti mutta saavuimme kuitenkin lopulta Zamoraan - alavireisissä tunnelmissa.
Kanssamatkaajamme ohjeistivat huilaamaan. Aprikoituamme pitkään mitä nyt, päätimme noudattaa meille annettua ohjetta. Oli liikuttavaa katsella kanssamatkaajien aitoa huolta Äidin jalasta. Luna antoi hermoratahierontaa, Michel kipurasvaa, Olaf tulehduskipulääkettä - muut kannustavia paranemistoivotuksia. Yhden pedegrinon haasteet ovat koko joukon yhteisiä, sillä meillä kaikilla on sama tavoite: Santiagon katedraalin tornien näkeminen ja urakan saattaminen loppuun.
Niinpä muiden aamulla pakatessa rinkkojaan, jäimme me katselemaan ja testaamaan herkkupuodin tarjontaa. Suklaakakkua suuhun "lapioidessa" ajatukset laukkasivat ristiin rastiin, yhdenkään niistä olematta järkevä. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Sydän tahtoisi jatkaa matkaa mutta olisiko se sittenkään järkevä ratkaisu?
Ryhdistäydyimme. Pääsimme takaisin albergeen vasta iltapäivällä, joten meille jäi hyvin aikaa testata paikallisen terveyshuollon palveluja. Infopisteen ylen ystävällinen virkailija otti aluksi selvää, minne sairaalaan meidän tulisi matkata. Taksiin. Odotusta sairaalassa. Lääkärin pakeille. Espanjan alkeita; manaja no pie, si medicin, si antibiot, no allergi, autobus Tabara... Meitä palveltiin hymyillen ja huumorilla ja reppuun pakattiin vino pino antibioottia sekä hyvää mieltä; lääkäri ei tosin edes koskenut Äidin kipeään nilkkaan, sääressä olleesta punaisesta läntistä puhumattakaan vaan kutsui ensihoitajan puhdistamaan ja sitomaan varpaan, joka oli kylläkin jo parantumaan päin.
Siitä ajatukset sitten alkoivat valostumaan. Eihän tässä ole menetetty mitään; olemme olleet hyvinkin saamapuolella. Huomenna hyppäämme linja-autoon ja huristamme etapin tai kaksi neljällä pyörällä. Katsastamme tilannetta päivittäin, kestäisikö jalka jatkaa matkaa. Ellei, Äiti jatkaa linja-automatkailuaan ja minä palaan tien päälle rinkkoineni. Äiti ottaa samalla osan tavaroistani bussin kyytiin ja minä saan kevennettyä rinkkaani, jos tässä jotakin hyvää haluaa nähdä. Näin tämä toimii lähipäivät. Ehkä tapaamme tuttuja kanssamatkaajiammekin vielä?
Camino opettaa jokaista kulkijaansa. Vaikka tahtoa, sisua ja määrätietoisuutta olisi vaikka muille jakaa, se ei valitettavasti aina riitä. Jos toisin on tarkoitettu, otamme senkin nöyrinä vastaan.



keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Puolimatkan krouvissa

Vesisade ropisee iloisesti hostellimme kattoikkunoihin; harkitsemme silti lähtöä eteenpäin, sillä edessä olisi vain 16 km mittainen "pikataival". Toinen vaihtoehtomme, lisäyö hostellissa, kuulostaisi pieniä varpaitamme ajatellen ihanteelliselta mutta saattaisi johtaa "hotellikuolemaan" varsinkin nyt, kun upean Salamancan nähtävyyksien katseleminen vesisateessa ei hirveästi houkuttele.
Eilen tuuli suorastaan työnsi meitä eteenpäin; sirkat sirittivät ja linnut viserryksellään toivottivat meidät tervetulleiksi historiaaliseen yliopistokaupunkiin, Salamancaan. Kuulostaa oikein mukavalta tuo Sa... -alkuinen kaupungin nimi. Vielä riittää kuitenkin haasteita ennen maaliviivan häämöttämistä...
Joka tapauksessa merkitsevien murtolukujen määrä kasvoi saapuessamme suurkaupungin katuvilinään. 1/2 taipaleesta tarkoittaa sitä, että nyt lasketaan jo paljonko taivalta on e n ä ä jäljellä, kun aiemmin mietittiin paljonko sitä on takana. Isä kannusti meitä, että loppumatka tullee varmaankin nyt puolimatkan krouvin jälkeen lentäen... Emme kuitenkaan ota ohjetta kirjaimellisesti vaan jatkamme urakointia apostolinkyytiä käyttäen.
Olemme olleet Suuressa Suojassa, sillä arjen enkeleitä on matkallemme osunut tuon tuosta. Tuntui melkoiselta ihmeeltä, että eilen patsastellessamme katukuvassa, rinkat selässä ja sopivaa majapaikkaa etsien, kaksi kanssamatkaajaamme "löysi" meidät ihmisvilinästä, ohjaten meitä eteenpäin. Lisäksi tämän jälkeen kauppareissulla kohtasin kolmannen tutun pedegrinon. Näiden tuhansien ihmisten joukosta...
Espanjalaiseen ruokakulttuuriin olemme nyt totutelleet kolme viikkoa. Tässä ajassa on kyllä tullut kova ikävä ihan kotoisia herkkuja: ruisleipää ja kaurapuuroa. Myöskään tikkuperunoita en usko kotiutumisemme jälkeen ihan hevillä syöväni. Tänä aamuna pääsimme oikein erikseen maksetulle aamiaiselle ja silmissä vilisivät jo suomalaisten hotellien monipuoliset aamupalapöydät. Eteemme tuotiin kuppi cafe con lecheä, parilla peukalonpään kokoisella herkkupallerolla täydennettynä. Katsoimme Äidin kanssa toisiimme, emmekä voineet muuta kuin hymyillä ääneen: tällä jaksaa pitkälle päivään... Juotuamme kupposet liki tyhjiksi ja syötyämme herkut, meitkä muistettin myös paahtoleipäviipaleella kera voin ja marmeladin sekä mehulasillisella. Vähän totutusta poikkeava järjestys eikä ruoka-aineympyrästä mitään tietoakaan mutta samaan mahaanhan nuo menivät näinkin. Ja poikkeuksethan piristävät elämää kummasti...

Näille herkuille sanon: Si, muchas gracias.
Sade tuntuu hellittävän otettaan. Jospa tästä tien päälle, sorvin äärelle...

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitienpäivänä 2013

Äitienpäivän aamu valkeni pienessä Calzada de Bejarin kylässä viileänä mutta aurinkoisena. Kuin hallayön jäljiltä lähdimme liikkeelle kylän läpi ajattavan karjalauman keskelle. Jalat vaivasivat edelleen mutta muutoin olotila vihdoinkin nukutun yön jäljiltä oli virkeä ja eteenpäin suuntaava.


 I have given orders to my angels...

Lumihuippuiset vuoret tuntuivat seuraavan katseellaan kahden hattupään etenemistä. Valverde de Valdelacasan kylä toivotti meidät tervetulleiksi kirkonkellojen kumahduksin. Poikkesimme sisään kirkkoon. Tunnelma oli rauhallinen, ajaton. Ei kiirettä minnekään. Ei huolta huomisesta. Vain lyhyt tuokio; kuin lupaus tulevasta.
Ajatus karkasi kotiin. Ikävä syvenee päivä päivältä... Että minulle on annettu mahdollisuus kokea äitiys; elämäni suurin lahja. Että meitä on siunattu kahdella ihanalla ihmistaimella; elämämme ilo ja valo.

Rakkaus. Sekin syvenee...
~
Kiitos Äiti yhteisistä hetkistä, metsäretkistä. Kiitos niistäkin hetkistä, kun olemme olleet asioista erimieltä.
Olen saanut Sinulta juuret, jotka ovat tehneet minusta minän: millainen olen, mitä asioita arvostan. Sain Sinulta myös siivet, jotka ovat kannattaneet minua elämäni iloissa ja suruissa.
Nyt saamme kokea ja jakaa tämän taipaleen. Seikkailun, joka vaikuttaa elämäämme monella tavalla.

 
Kiitos Äiti, että olet!
 

torstai 9. toukokuuta 2013

Kaki kukkuu taalla ja melkein kesa on...

Viikko on vierahtanyt ilman koneelle paasya mutta samalla matka on edennyt "mukavasti" Carcabosoon eli taivallusta on takana talla hetkella n. 380 km. Kirjasin tuon mukavasti lainausmerkkien sisaan, silla monenmoista haastetta ja vastustakin on caminoamme seurannut. Odotamme joka ilta, etta seuraava paiva olisi edeltavaa parempi - tai jos ei seuraava paiva niin sitten ylihuominen tai seuraava viikko...

Enpa olisi arvannut, millaiseen raakkiin pienet varpaamme matkallamme joutuvat. Ensimmaisen viikon jalkeen luulimme jo rakkuloiden olevan voitettu kanta mutta niin niita uusia vain seuraksemme ilmestyy - kaikesta huollosta huolimatta, halusimmepa tai emme. Lisaksi Aidin toinen jalka on oireillut jo pidempaan; toivomme kyseessa olevan vain janteen kipeytymisen jalkaholvin kohdalta. Rastireiteilta tutut teippaustaidot ovat olleet siis enemman kuin tarpeen taallakin taivallettaessa. Pian alamme olla silla alalla jo aika pro -tyyppeja... Siis vahan irvistellen ja hitaasti mutta kuitenkin eteenpain ja varmasti.

Minulla meni lahes pari viikkoa aikaa oppia ymmartamaan, mita espanjankielinen sana "calle" oikein tarkoittaa. Joka kerta kylaan tai kaupunkiin saapuessamme ihmettelin, etta kyllapa taalla on paljon tunnettuja "calleja", kun kaikkien teiden nimet alkavat tuolla sanalla. Kunnes sitten totuus paljastuikin. Nama "callet" tarkoittavatkin teita eika kyseessa suinkaan ole kukaan monarkki tai muukaan espanjalainen suurmies. Niin sita oppii paivittain uutta: sanavarastoon on tullut jo paljon uusia espanjalaisia sanoja eika enaa valttamatta tarvita Aitia aina tulkiksi.


 Astellen, pistellen teitä pitkin...

Talla hetkella kavelemamme maakunnan eli Extremaduran lavitse kulkee jonkinlainen polkuverkosto, joka lienee osa Via de la Plataa. Olemmekin hauskuuttaneet toisiamme silla, etta tuon verkoston nimi on Junta de Extremadura eli leikitellen suomennettuna juntaten Extremaduran lapi. Junttausta on monena paivana ollutkin. Valilla olemme saaneet ihastella ihania niittypolkuja, upeiden kukkamerien keskella; valilla harmitelleet irtokivisia rombooliteita; valilla ikasvystyneet loputtoman pitkilta tuntuviin asfalttipatkiin. Aamun raikkauden kaikottua, paivat ovat kirkastuneet auringon myota lampimiksi - jopa kuumiksi. Samalla on tietenkin askel alkanut painaa ja vesi pullosta vaheta, joten puuduttavaksi junttaukseksihan se sitten on mennyt. Mutta mika parasta: kesakausi on avattu juntaten mutta shortseilla. Kyynel vierahti myos poskipaalle, kun kuulimme kaen kukkuvan. Ihan kuin kotona...

Suomeen verrattuna taalla nakyy harvinaisen vahan naisia tyossaan; siella taalla kaupoissa tai majoituspaikkojen vastaanotoissa. Miehet sen sijaan tuntuvat valloittaneen kaikki "nakyvat" tyopaikat. Eilen kuitenkin tormasimme miellyttavaan poikkeukseen, jonka nakemisesta Hallitus kotona olisi ollut enemman kuin innoissaan. Nimittain evas/jalkojenhuoltotauolla pienessa Riolobon kylassa saimme omin silmin olla todistamassa, kun paikallinen elinkeinoasiamies oli paattanyt palkata miehen ja naisen kesatoihin. Ei muuta kuin raivaussahat (ja muuten sita oikeaa Husqvarnaa) olalle ja penkereiden niittoon. Se touhu oli oikein kameralla ikuistettava.

Alkuopena en ole luonnollisesti paassyt viela kovin pitkalle taidoissani murtolukujen saralla mutta taalla ollessamme ovat murtoluvut saaneet aivan uudenlaisen merkityksen ja ulottuvuuden. Kuljettuamme aluksi 1/10 koko Via de la Platasta, se tuntui niin vahaiselta lukemalta, etta ei edes uskaltanut ajatella jaljella olevaa taivalluksen maaraa. Kun 1/5 oli takana, tuntui silta, etta olimme ennattaneet jo sentaan ulos Sevillan esikaupungista. 1/4 taivalluksesta oli pienen juhlinnan arvoinen ja nyt, kun  reilut 1/3 on jo takana, tama tuntuu jo voitolta. 

Sita, saavutammeko Santiagon vai emme, ei uskalla viela luvata. Monta kivista polkua on kuljettava, monta kilometripylvasta ohitettava... Sisukkaasti suomalaiset Naiset taalla tekevat kuitenkin taivaltaan ja joka minuutti pykalan lahempana kotia.



keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Kadonneen pohjallisen metsastysta ja vappumielta!

30.4.2013
Aamulla heratessani pelkasin pahinta ulos kurkistaessani. Ei vetta, ei rantaa eika varsinkaan lunta. Sen sijaan lapi sumuisen kylan aloitimme askelluksemme eteenpain. Raikkaassa ilmassa matka eteni kevyesti Los Santos de Maimonan kylan halki pienen jalkojen huoltotauon jalkeen. Olimme jo edellisena paivana kuulleet ja naureskelleet, etta tanaan paasemme matkan varrella uimaan, nahtyamme eraan kanssamatkaajamme ystavan lahettamat kuvat tulossa olevalta etapilta. No, ihan uimaan emme sentaan paasseet mutta eravaellustaidoissa tarvittu joenylitys tuli koettua taallakin pienimuotoisesti. Ja jalkojen huoltoa sekin - omalla tavallaan - virkistavan kylmassa vedessa kahlaaminen. Halki viiniviljelmien, oliivipuulehtojen seka Puebla de Sancho Pérezin viehattavan kylan taivallettuamme saavuimme Zafraan.



 Tunnelmapaloja matkan varrelta...

Kummastelimme alkuun sita, etta aina saapuessamme kylaan, kapeat kadut ja kujat loistavat ihmistyhjyyttaan. Missa kaikki oikein ovat? Suurin selitys toki aamuiselle tyhjyydelle lienee se, etta taalla paikalliset vasta herailevat paivaansa, kun me pedegrinot jatkamme jo matkaamme eteenpain. Vastaavasti iltapaivalla saapuessamme etapilta majapaikkaamme, paikalliset viettavat siestaa. Tanaan kuitenkin Zafraan saapuessamme oli jo suuremman kaupungin tuntua ilmassa, silla matkan varrelta loytyi aiempiin verrattuna niin suuri kauppa, etta siella jouduimme jopa kassajonottamaan.

Matkoilla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista... Aiti oli jo aiemmin paivalla todennut, etta tottakai seikkailemme joenylityksen emmeka lahde sita kiertamaan asfalttitien kautta, mika olisi todellakin ollut se ikavampi vaihtoehto. Seikkailumme jatkuivat myos illalla... Nimittain kadonneen pohjallisen metsastyksella. Ajattelimme, etta kun saamme kerran pestya pyykit ilmaiseksi, niin viskataan saman tien pohjallisetkin koneeseen; viikon taivalluksen jalkeen olisi mukava pujauttaa jalka puhtaaseen kenkaan. Yllatys oli kuitenkin melkoinen, kun aiti narulle pyykkia laittaessaan ei loytanyt kuin kolme pohjallista - siis yksi puuttui.

Joka paikka kaannettiin ja tutkittiin - ja jopa kanssamatkaajiemme toimesta - mutta pohjallista ei loytynyt mistaan. Kateissa ja oli piste. Sen verran meita taisi molempia harmittaa, etta illan proteiinitankkaus jai valiin ja tyydyimme omiin evaisiin. Ruokailureissun sijaan heitimmekin ostosreissun: nyt sitten toivotaan, etta uudet pohjalliset mukautuvat pian jalkoihini, aiheuttamatta enempia kahnauksia kanssani.

1.5.2013
Vapun kunniaksi kadonneen pohjallisen arvoitus ratkesi. Se loytyi albergen sisapihalta, neljan metrin pudotuksen pohjalta ja lie paatynyt sinne samalla, kun aiti ravisteli pyykkia narulle kuivumaan. Harmillista sen sijaan oli se, ettei sisapihalle paassyt mitenkaan, silla sisapihan asunnon omistajat olivat reissun paalla. Sinne jatimme pohjallisen nokottamaan ypoyksin jatkaessamme matkaamme eteenpain.

Tanaan meno ei ollut niin nautinnollista kuin edeltavina paivina. Lieko syyna ollut vasymys (autot jyristelivat koko yon albergen ohitse ja jo edellisilta oilta oli univajetta kanssamatkaajien mahtavien unenlahjojen ansiosta), tankkauksen epaonnistuminen (eilisen proteiinivajaus) vaiko pohjallisen katoamisen aiheuttama ketutus? Ehka naita kaikkia vahan. Kaiken kukkuraksi etapin jalkeen majapaikassamme ei tullut sitten edelleenkaan lamminta vetta kaikista albergen suosituksista ja hienoista esitteista huolimatta. Myonnettava on, etta itku paasi mutta enintaan kolmeksi sekunniksi...

Paa pystyyn ja kohti huomisen seikkailuja. Ja mika se sellainen seikkailu sitten on, jos ei valilla vahan vastustaisi? Pyykinpesu jatettiin kuitenkin suosiolla valiin. Toivottavasti huomenna jo paistaa kaikilla mahdollisilla rintamilla, silla hiukset alkavat nayttaa aika kamalalta ja peilista irvistaa vastaan pieni peikonpoikanen.