Kaki kukkuu taalla ja melkein kesa on...

Viikko on vierahtanyt ilman koneelle paasya mutta samalla matka on edennyt "mukavasti" Carcabosoon eli taivallusta on takana talla hetkella n. 380 km. Kirjasin tuon mukavasti lainausmerkkien sisaan, silla monenmoista haastetta ja vastustakin on caminoamme seurannut. Odotamme joka ilta, etta seuraava paiva olisi edeltavaa parempi - tai jos ei seuraava paiva niin sitten ylihuominen tai seuraava viikko...

Enpa olisi arvannut, millaiseen raakkiin pienet varpaamme matkallamme joutuvat. Ensimmaisen viikon jalkeen luulimme jo rakkuloiden olevan voitettu kanta mutta niin niita uusia vain seuraksemme ilmestyy - kaikesta huollosta huolimatta, halusimmepa tai emme. Lisaksi Aidin toinen jalka on oireillut jo pidempaan; toivomme kyseessa olevan vain janteen kipeytymisen jalkaholvin kohdalta. Rastireiteilta tutut teippaustaidot ovat olleet siis enemman kuin tarpeen taallakin taivallettaessa. Pian alamme olla silla alalla jo aika pro -tyyppeja... Siis vahan irvistellen ja hitaasti mutta kuitenkin eteenpain ja varmasti.

Minulla meni lahes pari viikkoa aikaa oppia ymmartamaan, mita espanjankielinen sana "calle" oikein tarkoittaa. Joka kerta kylaan tai kaupunkiin saapuessamme ihmettelin, etta kyllapa taalla on paljon tunnettuja "calleja", kun kaikkien teiden nimet alkavat tuolla sanalla. Kunnes sitten totuus paljastuikin. Nama "callet" tarkoittavatkin teita eika kyseessa suinkaan ole kukaan monarkki tai muukaan espanjalainen suurmies. Niin sita oppii paivittain uutta: sanavarastoon on tullut jo paljon uusia espanjalaisia sanoja eika enaa valttamatta tarvita Aitia aina tulkiksi.

 Astellen, pistellen teitä pitkin...

Talla hetkella kavelemamme maakunnan eli Extremaduran lavitse kulkee jonkinlainen polkuverkosto, joka lienee osa Via de la Plataa. Olemmekin hauskuuttaneet toisiamme silla, etta tuon verkoston nimi on Junta de Extremadura eli leikitellen suomennettuna juntaten Extremaduran lapi. Junttausta on monena paivana ollutkin. Valilla olemme saaneet ihastella ihania niittypolkuja, upeiden kukkamerien keskella; valilla harmitelleet irtokivisia rombooliteita; valilla ikasvystyneet loputtoman pitkilta tuntuviin asfalttipatkiin. Aamun raikkauden kaikottua, paivat ovat kirkastuneet auringon myota lampimiksi - jopa kuumiksi. Samalla on tietenkin askel alkanut painaa ja vesi pullosta vaheta, joten puuduttavaksi junttaukseksihan se sitten on mennyt. Mutta mika parasta: kesakausi on avattu juntaten mutta shortseilla. Kyynel vierahti myos poskipaalle, kun kuulimme kaen kukkuvan. Ihan kuin kotona...

Suomeen verrattuna taalla nakyy harvinaisen vahan naisia tyossaan; siella taalla kaupoissa tai majoituspaikkojen vastaanotoissa. Miehet sen sijaan tuntuvat valloittaneen kaikki "nakyvat" tyopaikat. Eilen kuitenkin tormasimme miellyttavaan poikkeukseen, jonka nakemisesta Hallitus kotona olisi ollut enemman kuin innoissaan. Nimittain evas/jalkojenhuoltotauolla pienessa Riolobon kylassa saimme omin silmin olla todistamassa, kun paikallinen elinkeinoasiamies oli paattanyt palkata miehen ja naisen kesatoihin. Ei muuta kuin raivaussahat (ja muuten sita oikeaa Husqvarnaa) olalle ja penkereiden niittoon. Se touhu oli oikein kameralla ikuistettava.

Alkuopena en ole luonnollisesti paassyt viela kovin pitkalle taidoissani murtolukujen saralla mutta taalla ollessamme ovat murtoluvut saaneet aivan uudenlaisen merkityksen ja ulottuvuuden. Kuljettuamme aluksi 1/10 koko Via de la Platasta, se tuntui niin vahaiselta lukemalta, etta ei edes uskaltanut ajatella jaljella olevaa taivalluksen maaraa. Kun 1/5 oli takana, tuntui silta, etta olimme ennattaneet jo sentaan ulos Sevillan esikaupungista. 1/4 taivalluksesta oli pienen juhlinnan arvoinen ja nyt, kun  reilut 1/3 on jo takana, tama tuntuu jo voitolta. 

Sita, saavutammeko Santiagon vai emme, ei uskalla viela luvata. Monta kivista polkua on kuljettava, monta kilometripylvasta ohitettava... Sisukkaasti suomalaiset Naiset taalla tekevat kuitenkin taivaltaan ja joka minuutti pykalan lahempana kotia.