sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Viikonlopun saldoa


Olipa puuhakas viikonloppu...

Perjantain varsinaisten töiden jälkeen vierähti koululla tunti, jos toinenkin, lauantain myyjäispäivää valmistellessa. Ja mihin sitä ope karvoistaan pääsisi? Ajatukset jatkoivat vielä senkin jälkeen myyjäisten parissa, kun kaarsin Varianttini keulan koulun pihalta kotia kohden... Onneksi iltaan oli sovittu Akkakaffittelut - kiitos Päivi - ja sain ajatukset toviksi muihin kuvioihin ja superhyvän tuulen kohoamaan Ystäviä tapaamalla. Kaffeilta kotiin ja yöpuhteisiin. Opea odottivat vielä oppilaskunnan ohjelman valmistelut kartanpiirtoineen ja palkinnon paketoimisineen.

Lauantaiaamuna kello herätti kuuden pintaan. Ennätin puuhastella aamutoimien ohella tovin kotiäidin askareita, minkä jälkeen suuntasin Neiti 9 Ween kera koululle. Siellä valmisteluja, lasten tsemppausta päivää varten, myyjäiskuviot, kiitokset, siivoukset ja sitten ansaitulle - tosin lyhyehkölle - viikonloppuhuilille. Neiti 9 Wee osti myyjäisistämme kakun ja matkalta jo tilattiin kotijoukoilta päiväkahvit ja seuraa. Tiikerikakkua, nam... Päivän kääntyessä hämärän hetkeen, lähdimme ulkoiluttamaan itseämme suksien kera. Täytyy todeta, että tämä maistui kyllä tiikerikakkuakin makoisammalta syksyn sairastelujen jälkeen. Ensilumen hiihdoissa on aina aivan erityislaatuinen tunnelmansa! lllaksi lilaa luomeen ja seurantalolle hirvikeitolle ja kakulle. Tämän päivän jälkeen ei tarvinnut unta houkutella.

Sunnuntaiaamun ihanat rutiinit: päivän lehdet ja kahvikuppi! Miten niistä nautinkaan! Lehdestä huomasin Petri Laaksosen konsertoivan tänään Jyväskylässä. Konsertin pohjalta hänestä oli lehdessä myös juttu, mikä kolahti jälleen kerran mielialaani ja tunnelmaan.

"Kyllähän iloa täytyy olla. Mitä tunnemaailmaan tulee, niin mäkin olen äärilaitojen ihminen. Sellainen seiska plus ei ole mulle mitään. Haluan, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Toivon, että ilo ja riemu sekä murhe ja suru voivat kulkea käsi kädessä. Ainakin ne kuuluvat kaikki elämään."

Nämä sanat sydämessäni lähdin jälleen ensilumille. Tällä kertaa matka taittui kelloa silmäillen, sillä hallitus oli lähdössä ulkoiluttamaan itseään pohjoisen hangille. Meidän kotiin jäävien hommana oli toimia taksina Tikkakoskelle. Sinänsä oikein mukava keikka, sillä samaan reissuun saimme mahtumaan vähän myös joulupukin apurina toimimista, normaalien ruokaostosten lomaan. Kotiuduttuamme illan ohjelmassa kassien purkamista ja tavaroiden paikoillen asettelua, pyykkäystä, mankelointia, silitystä, ruoan laittoa, imurointia, jäälyhtyjen tekoa, harmonikan soittoa, huomisen työmaan kuvioiden katsastusta, kokeiden korjausta, palautteiden kirjoittamista, hakepolttimon tsekkausta, iltasatua, lasten haleja ja Tuiskun rapsutusta.

Paljon tapahtui - paljon jäi vielä odottamaan tulevia viikonloppuja.


keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Syysflunssan kourissa, osa 2

Lomaviikomme jälkeen ennätin nauttia "lähes terveestä" olostani parin viikon ajan, kunnes Hän ilmaantui jälleen matkaseuralaisekseni. Olemme tutustuneet toisiimme syksyn mittaan perustellisesti, minkä vuoksi uskon tuntevani Hänet ja Hänen vaikutuksensa kehooni melkoisen hyvin. 

Päättäväisenä Hän tuumasi, että testataan vähän tyttöä: olisiko tuo sittenkään oppinut mitään lomaviikollaan tai koko vuonna tyytyväisemmästä elämästä? Niinpä Hän lähetti kurkkuuni raastinraudan, joka aluksi tuntui vain yskiessä. Toiseksi Hän päätti tukkia nenäonteloni, sillä hengityshän kulkee myös suun kautta. Ja jottei nyt kuitenkaan aivan liian helpoksi menisi: laitetaan tuosta kaupan päälle vielä äänikin aluksi bassosointiin ja sitten lopuksi kokonaan telakalle. Näin Hän päätti.

Ja mitäs minä siihen? Nöyrän hiljaisena otan vastaan sen, mitä annetaan käyden kuitenkin omaa pientää sotaani Häntä vastaan. Koska protestini ei ole nähtävästi mennyt läpi eivätkä soraääneni ja kimpaantumiseni tuottaneet tulosta tyydyn siis hengittelemään höyryä, juomaan lämmintä mehua, käyttämään sarvikuonokannua ja A-vitamiini -tippoja sekä huilailemaan.

Eilisen ja tätä päivää olen nyt viettänyt Hänen seurassaan kotona. Oppi on mennyt perille. Kyllä: jokainen päivä, mihin saamme herätä terveenä, on kiitollisuuden päivä. Kiitollisena katson myös ikkunasta avautuvaa valkoista näkymää. Viime yönä luonto pukeutui jälleen lumihuntuun, tuoden valoa syksyn pimeyden keskelle ja ikään kuin merkin ja muistutuksen minulle uskon voimasta.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Niin se aika kuluu, kun on mukavaa...


Huoltoviikon toiveet toteutuivat. Yhdessäoloa ja lepoa. Aurinkoa, kulttuuria ja lukuelämyksiä. Tapaksia. Tuntemattomana vaeltelua. Ei aikatauluja.

Varovaista ulkoilua taudin jäljiltä - jalkojen askelluksesta nauttimista.


Viikon paras oppi tai muistutus oli se, että nähtävästi täytyy aina välillä lähteä vähän kauemmas huomatakseen, miten hyvin asiat loppujen lopuksi ovat. Oma vuodetta, ruisleipää ja salaatteja - ihmisistä ja karvakavereista puhumattakaan - tuli jo ikävä.


torstai 14. lokakuuta 2010

Huoltoviikkoa kepeästi kaasutellen...

Sairasteluputkeni "innoittamana" päätin tilata itselleni aikoja monensortin lääkäreille... Pidetään tätä nyt vaikka sellaisena huimaa vauhtia lähestyvän 4-kympin huoltoviikkona - naureskelin asiaa läheisilleni.

Ensimmäisenä hoidettiin kuntoon sielua. Olipa virkistävää ja voimaannuttavaa nähdä pitkästä aikaa Ystäviä. Vaikka kukaan heistä ei lääkärinä vaikutakaan, en voi kuin todeta illan vaikutuksen olleen antibiootteja vahvempi. Istua iltaa nuotiolla ja kynttiläpiirin ympäröimänä. Tarinoida kepeitä. Kulkea syvissä vesissä. Itkeä. Nauraa. Halata. Ja halata...

Seuraavana vuorossa suukalusto. Hammaslääkärini totesi "leegojeni" olevan koulutermillä kiitettävän hyvässä kunnossa, mikä ilahdutti kovasti. Ilonaiheet kun ovat viime viikkoina jääneet huolivuoren alle... Niin vain tuo pieni kommentti sai ilon hippusen toviksi poskipäilleni.

Kolmantena silmät. Lähestyvästä pyöreästä kympistä huolimatta en näytä kuitenkaan tulleeni vielä NIIN pyöreäksi, että täytyisi alkaa moniteholinssejä katselemaan. Ja aikas hyvältä kuulosti sekin, että lääkärini totesi minulla olevan "oikein nätit silmänpohjat"... Oikein mukava kuulla, että on sentäs jotakin nättiä...

Neljäntenä päästiinkin sitten tositoimiin. Verta putkiloihin ja röntgeniä onteloihin. Soittoaika lääkärille kuun lopussa. Jospa sieltä jotakin selvyyttä tähän epäselvyyteen saataisiin...

***

Parhaat palat ovat vielä jäljellä. Huoltoviikkoni jatkuu etelän taivaan alla, jonne perheen kera suuntaamme huomenna sinivalkoisin siivin. Odotan yhdessäoloa ja lepoa. Aurinkoa ja kulttuuria. Lukuelämyksiä. Tapaksia.

Ps. Ja jottei totuus aivan unohtuisi... Huoltoviikkoni lähti oikeasti liikkeelle Variantistani, jota käytin huollossa todeten, että kyllä minun ehkä pitäisi lukea ohjekirjaa vähän enemmän. Ensimmäisenä on syytä opetella mistä konepellin saa auki ja heti sen perään voisinkin sitten yrittää muistella menopelini rekisterinumeroa. Nämä voisivat olla näppäriä oivalluksia sitten sitä seuraavaa huoltoa ajatellen...

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

"... sen on pakko parantua."

Tällä viikolla tuntui siltä, että tunnelin päässä on näkyvissä valoa! Niinpä lähdimme eilen hallituksen kanssa kokeilemaan, miltä lenkki maistuisi viiden viikon sairasteluputken jälkeen. Rullille siis ja menoksi...

Meno oli kaikkea muuta kuin sitä mitä olin kuvitellut. Tiesin, että vauhti ei varmasti päätä huimaa mutta sitä, että meno tuntui NIIN tukkoiselta, en ollut osannut odottaa. Toisaalta tukkoisen menonkin olisin vielä sulattanut mutta sen, että hengitys tuntui ja kaikui korvassa, en. Itku pääsi...

Tunnelma oli kotiin palattuamme kaikkea muuta kuin virkistynyt. Mieli oli maassa! Tämänkö sain sitten mukaan matkaani sairastelukierteen jälkeen? Netti kertoi, että kyseessä voisi olla ns. avoin korvatorvi, jonka kanssa olisi vain opeteltava tulemaan toimeen. Lääkärini sanoi, että korvani paranee. Näin jälkikäteen jäi kyllä mieleeni soimaan myös se jatkolause, joka meni jotenkin näin: "... sen on pakko parantua." Entäpä, jos ei? Itku pääsi uudestaan...

Tänään aamulla jouduin sitten ryhdistäytymään - ainakin hetkellisesti - luettuani  Länsi-Savosta haastattelun rintasyöpään sairastuneesta naisesta. Niin viisaita sanoja, niin kovasti koetellulta Naiselta...

"Piti ymmärtää ja hyväksyä, että ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä sattuu jokaiselle, vaikka niitä ei itse haluaisikaan. Elämässä on paljon hyvää, sellaista, mikä kannattaa asettaa etusijalle. Omat murheet ovat sittenkin pienemmät kuin monet muut."

Niinpä. Kunpa jaksaisin ajatella samoin...


Metsä ja puut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Luonnon keskellä olen saanut iloita, surra, nauttia, kadehtia... Saanut näkökulmaa asioihin sekä niiden merkitykseen elämässäni. Vanhan viisauden mukaan puiden halaaminen on voimaterapiaa. Yo. kuvassa voimanhakuretkellä Wienissä keväällä 2010.

Nyt voimanhakuun omaan kotimetsään,

perjantai 24. syyskuuta 2010

Syksyn merkkejä kehossa...


... nyt jo viidettä viikkoa! Kaikki alkoi hienosti sujuneiden pyöräsuunnistusten jälkeistä euforiaa nauttiessa... Huomasin kehossani merkkejä siitä, että tautia olisi tarjolla; kurkku tuntui raastinraudalta eikä siihen tehonnut edes Cebion immun-Banadol -yhdistelmä, jonka turvin sain koko viime talven siirrettyä tautia jaloista pois aina, kun sitä tuntui pukkaavan päälle.

Kaksi ensimmäistä viikkoa sujuikin vain tukkoista oloa ja väsymystä potien. Ajattelin tuolloin taudin olevan jo voitettu kanta mutta se taisikin olla vain alkuverryttelyä sille, mitä tuleman piti. Niinpä totesin maanantaiaamun kunniaksi, että korvassa tykytteli ja vihloi. Ei kai tämä tarkoita sitä... Kylläpä vain: seuraava yö kului todella hitaasti, nukkumatta ja korvakipuisena aaveena kotonamme vaellellen. Elämäni ensimmäinen korvatulehdus näytti siis enemmän kuin todelta ja mikä ikävintä: tämä särky oli jotakin sellaista, mitä en ollut aiemmin kokenut, vaikka mielestäni aika kovan kipukynnyksen omaankin.

Koko loppuviikko sairaslomaa - sanoivat lääkäri, hallitus ja äiti. Minä tottelin vastahakoisesti. Koko työurani aikana olen ollut sairauden takia koululta poissa yhden käden sormilla lasketut päivät ja niinpä tuntuikin vähän moraalittomalta jäädä kotiin sairastamaan. Ehkä kuitenkin jaksan vielä tämän vai onko tunnustettava tosiasiat, etten jaksakaan?

Jäin kotiin. Yo. kuvan arsenaalin avulla kävin siis sairastamaan luvan kanssa. Ei tuntunut auttavan. Ei antibiootit, ei valkosipulikääreet, ei lämpimät sukat ja mehu - ei mitkään. Korvakipu sentään hellitti mutta tilalle sain - ikään kuin vastalahjaksi - lukkiutuneen ja paineisen korvan. Tuntui kuin tynnyrissä puhuisi, puheen kaikuessa pitkin pääkoppaani.

Viikonlopun jälkeen yritin palata kiinni arkeen, vaikka olo oli edelleen kurja. Keskiviikkona kävin maalikylillä lääkärillä. Hänen mukaansa korva oli terve mutta syy, miksi tulehdus jatkui, löytyi poskiontelostani. Odotin jännityksellä sitä, mitä lääkäri seuraavana sanoisi todetakseni aavisteluni oikeaksi: huuhdellaan ja katsotaan, miltä näyttää. Olen minä ennenkin punktoitavana ollut mutten pitkään aikaan. Lisäksi niistä on jäänyt niin epämiellyttäviä kokemuksia, että jännitys oli kisajännitystä suurempi lääkärin aloittaessa operaatiotaan. Yritin hengitellä syvään ja rauhallisesti... Lääkärini oli kuitenkin asiantuntija paikallaan: homma sujui kuin rasvattu ja märkäähän siellä ontelossa oli. Sairaslomalle lops loppuviikoksi.

Sunnuntaina elättelin toiveita työmaalle paluusta. Otin hallituksen ja äidin sanoista vaarin ja totesin, ettei minusta ole töihin. Maanantaina siis lääkäriin, joka puolestaan totesi, että minusta on töihin. Tuli niin vaivautunut ja nolo olo, että mitä! Enkö tunnekaan kroppaani? Jospa minä olenkin sitten työkykyinen? Ehkä tämä tästä ohi menee, vaikka pienten ihmisten kanssa saan olla koko ajan puhumassa, laulamassa ja liikkumassa...

Keskiviikkona töihin. Nyt sanoivat puolestaan kollegat, että kotiin sairastamaan. Illalla punktoitavaksi uudelleen. Tuloksena edelleen märkää. Lisäksi syksyn merkit tuntuvat kehossani kurkkukipuna, lukkiutuneen korvan, tukkoisten onteloiden, silmätulehduksen sekä yliväsyneen olon lisäksi. Loppuviikko sairaslomaa...

Tässä sitä siis toivotaan parempaa päivää huomiselle. Eiväthän nämä tuntemukset ole mitään sen rinnalla, mitä kaikkea voisi olla mutta aika vähiin käyvät vitsit näinkin... Sen ohella, että tauti kaataa minut pedin pohjalle, on se pakottanut minut jättämään väliin koulun lisäksi myös kovasti odotettuja tapahtumia ja hetkiä perheen ja ystävien kanssa. Mutta, jos tästä jotakin hyvää etsii niin onpahan ollut jälleen oiva mahdollisuus käydä dialogia itsensä ja tuntemustensa kanssa sekä syventyä kirjallisuuden pariin. Aikaa tälle on ollut nyt oikein mukavasti...

Eilen minut yllätettiin iloisesti Ystävien toimesta: ao. voimakori piristi ja herkisti! Olen niin kiitollinen, että saan olla mukana heidän elämässään ja ajatuksissaan. Niinpä käynkin jälleen taistoon tautia vastaan aloittaen sen lämpimällä juomalla ja unella...



PS:


Sain olla kesällä päivän räpsyripsenä!
Toimikoon kuva voimanhippuna
saada ilo jälleen silmiin ja poskipäihin!

torstai 20. toukokuuta 2010

Tuisku tuli taloon...


Kevätiloa suorastaan tuiskutti ulos ovista ja ikkunoista, kun saimme äitienpäivälahjaksi kuvassa esiintyvän karvakaverin kotiimme. Alkuvuoden surut tuntuivat äkkiä kovin kaukaisilta ja aika tämän pienen kaverin seurassa joutuu kuin siivillä. Täytyy kuitenkin todeta, että muistot ovat kaiketi kuultautuneet; eipä ollut enää mielessä Ringon "vauva-ajasta", että tällainen pieni kaverikin voi omistaa aikamoisen terävät naskalit suussaan. Ja kyllä niitä muuten testataankin... Myös yöherätykset ovat nykyisin kovin tuttuja, kun pientä pitää silitellä ja rauhoitella omaan pesäänsä. Vauvaperheen arkea kaikki tyynni mutta ihanaa sellaista!

Tuiskusta sekaisin,

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

In memoriam


Rakas karvakorvamme

"Ringo"

5.3.1997 - 23.4.2010

~

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Minä selviän tästä kyllä...


"Meren pohjassa meritähti.
Tuhat tonnia vettä yllä.
Minä pärjään kyllä,
sanoi meritähti.
On terävät sakarat,
litteät pakarat
ja
paineenkestävät kakarat."
-Kirsi Kunnas

lauantai 2. tammikuuta 2010

Sinisen hetken lupauksia...



Joulu on pakattu kuusta lukuunottamatta muistojen kansiin. Emme tohdi siitä vielä luopua; pelkistettynä, vain muutamien enkeleiden, puukoristeiden ja kynttilöiden koristamana, se on ehkä kauniimpi kuin koskaan. Tuomassa tuikkeellaan toivoa...

Uuden vuoden kuutamossa tuli mieleen monenlaisia muistoja menneestä vuodesta. Muistoja, jotka nostavat hymyn poskipäille mutta myös niitä muistoja, jotka saavat mielen surulliseksi. Mennyt vuosi on ollut monella taholla luopumisen aikaa. Vaikka olen saanut valmistautua ja tehdä surutyötä etukäteen jo pidemmän aikaa, luopumisen tuska tuntuu fyysisenä kipuna ja pohjattomana väsymyksenä. Ikävä möykkyyntyy ja kuristaa...

Hallitus sanoo usein, että metsä on hänen kirkkonsa. Tämän joulun aikaan se on ollut kirkkona myös minulle. Siniset hetket ovat tuoneet lohtua ja antaneet voimia. Ei ole tarvinnut puhua mitään. Tiedän, että ajatukseni - rukoukset - on kuultu ja saan uskoa meitä kannettavan.

Uudelle vuodelle en tee mitään ehdotonta lupausta. En lupaa olla parempi äiti tai vaimo, aloittaa suklaalakkoa, kuntoilla enemmän tai siivota perusteellisemmin. Sen sijaan minä yritän.

Yritän elää tyytyväisempää elämää.

Olkoon tuo ajatus mottonani vuodelle 2010.