Lomaviikomme jälkeen ennätin nauttia "lähes terveestä" olostani parin viikon ajan, kunnes Hän ilmaantui jälleen matkaseuralaisekseni. Olemme tutustuneet toisiimme syksyn mittaan perustellisesti, minkä vuoksi uskon tuntevani Hänet ja Hänen vaikutuksensa kehooni melkoisen hyvin.
Päättäväisenä Hän tuumasi, että testataan vähän tyttöä: olisiko tuo sittenkään oppinut mitään lomaviikollaan tai koko vuonna tyytyväisemmästä elämästä? Niinpä Hän lähetti kurkkuuni raastinraudan, joka aluksi tuntui vain yskiessä. Toiseksi Hän päätti tukkia nenäonteloni, sillä hengityshän kulkee myös suun kautta. Ja jottei nyt kuitenkaan aivan liian helpoksi menisi: laitetaan tuosta kaupan päälle vielä äänikin aluksi bassosointiin ja sitten lopuksi kokonaan telakalle. Näin Hän päätti.
Ja mitäs minä siihen? Nöyrän hiljaisena otan vastaan sen, mitä annetaan käyden kuitenkin omaa pientää sotaani Häntä vastaan. Koska protestini ei ole nähtävästi mennyt läpi eivätkä soraääneni ja kimpaantumiseni tuottaneet tulosta tyydyn siis hengittelemään höyryä, juomaan lämmintä mehua, käyttämään sarvikuonokannua ja A-vitamiini -tippoja sekä huilailemaan.
Eilisen ja tätä päivää olen nyt viettänyt Hänen seurassaan kotona. Oppi on mennyt perille. Kyllä: jokainen päivä, mihin saamme herätä terveenä, on kiitollisuuden päivä. Kiitollisena katson myös ikkunasta avautuvaa valkoista näkymää. Viime yönä luonto pukeutui jälleen lumihuntuun, tuoden valoa syksyn pimeyden keskelle ja ikään kuin merkin ja muistutuksen minulle uskon voimasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti