Tällä viikolla tuntui siltä, että tunnelin päässä on näkyvissä valoa! Niinpä lähdimme eilen hallituksen kanssa kokeilemaan, miltä lenkki maistuisi viiden viikon sairasteluputken jälkeen. Rullille siis ja menoksi...
Meno oli kaikkea muuta kuin sitä mitä olin kuvitellut. Tiesin, että vauhti ei varmasti päätä huimaa mutta sitä, että meno tuntui NIIN tukkoiselta, en ollut osannut odottaa. Toisaalta tukkoisen menonkin olisin vielä sulattanut mutta sen, että hengitys tuntui ja kaikui korvassa, en. Itku pääsi...
Tunnelma oli kotiin palattuamme kaikkea muuta kuin virkistynyt. Mieli oli maassa! Tämänkö sain sitten mukaan matkaani sairastelukierteen jälkeen? Netti kertoi, että kyseessä voisi olla ns. avoin korvatorvi, jonka kanssa olisi vain opeteltava tulemaan toimeen. Lääkärini sanoi, että korvani paranee. Näin jälkikäteen jäi kyllä mieleeni soimaan myös se jatkolause, joka meni jotenkin näin: "... sen on pakko parantua." Entäpä, jos ei? Itku pääsi uudestaan...
Tänään aamulla jouduin sitten ryhdistäytymään - ainakin hetkellisesti - luettuani Länsi-Savosta haastattelun rintasyöpään sairastuneesta naisesta. Niin viisaita sanoja, niin kovasti koetellulta Naiselta...
"Piti ymmärtää ja hyväksyä, että ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä sattuu jokaiselle, vaikka niitä ei itse haluaisikaan. Elämässä on paljon hyvää, sellaista, mikä kannattaa asettaa etusijalle. Omat murheet ovat sittenkin pienemmät kuin monet muut."
Niinpä. Kunpa jaksaisin ajatella samoin...
Metsä ja puut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Luonnon keskellä olen saanut iloita, surra, nauttia, kadehtia... Saanut näkökulmaa asioihin sekä niiden merkitykseen elämässäni. Vanhan viisauden mukaan puiden halaaminen on voimaterapiaa. Yo. kuvassa voimanhakuretkellä Wienissä keväällä 2010.
Nyt voimanhakuun omaan kotimetsään,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti