Santiagoon saapumisemme jälkeisenä viikonloppuna kroppa odotti edelleen lähtöstarttia... Vaelluksemme ajan se oli tottunut säännöllisen kurinalaiseen elämään: herätys n. klo 6 - jopa ennen, kiireisimpien kanssamatkaajien aamustarteista riippuen, aamupesu, rinkan pakkaus, jalkojen teippaus ja siivous. Aamupala joko albergessa tai desayuno läheisessä kahvilassa. Tien päälle. Kun tutut aamurutiinit eivät toistuneetkaan, iski kroppaan vaellushaikeus: oliko tämä nyt tässä?
Aamurutiinit vielä kertaalleen. Lähtöaamu.
Vaelsimme reilut viisi viikkoa Espanjan halki apostolinkyydillä etelä-pohjoissuunnassa; kotimatkamme aloitimme edelleen halkomalla Espanjan mannerta. Nyt vuorossa oli kuitenkin bussimatka länsi-itäakselilla, kun istahdimme Barcelonaan menevään bussiin 17 tunnin ajaksi. Vuoret kohosivat moottoritien reunoilta kuin Alpit; lehmät laidunsivat rinteillä vaaleanvihreässä lehtipuutaustassa ja lumihuippuiset vuoret loistivat kilpaa auringon säteiden kanssa. Toisaalla galicialaisia "kivikyliä" kirkontorneineen. Tämä maisema ja nämä näkymät. Sydän heitti kuperkeikkaa...
Barcelonaan saapuessamme heitimme lopullisesti hyvästit ihanan "asumattomille" ja hiljaisille pikkukylille, vaihtaessamme miljöön ja maisemat suurkaupungin sykkeeseen. Tervetulotoivotukseksi saimme opetuksen, josta toki olimme jo saapuessamme hyvin tietoisia mutta miten taitavasti tämä opetus toteutettiin, oli meille todellinen yllätys.
Bussiasemalla tuumailimme miten etenisimme tästä edelleen kohti lentokenttää. Äiti oli kunnostautunut caminollaan aikataulujen selvittämisessä ja espanjan kielen taidoissaan, joten hän lähti kyselemään infopisteestä varteenotettavia vaihtoehtoja lentokenttämatkalle. Minä jäin tavaroiden kanssa odottelemaan asema-aulaan rinkka selässäni ja äidin rinkka penkillä viistosti etuoikealla vieressäni. Äidin rinkan ja eväsnyytin viereen, omia jalkojani vasten, asetin myös oman "iltalaukkuni" eli pikkureppuni rahapusseineen, kameroineen ja puhelimineen kaikkineen. Reppuun olin pakannut myös vaihtovaatteita sekä kanssamatkaajiemme ihmetykseksi, mukanani koko vaelluksen kantamani termospullon.
Siinä sitten seurailin elämää ympärilläni mm. lukien seinän kyltistä varoituksen varkaista, ihastellen espanjalaisten naisten eleganttisuutta ja kauneutta sekä reagoiden takanani käytyyn kovaääniseen keskusteluun siirtämällä katseeni ehkä viiden sekunnin ajaksi pois pikkurepustani. Kääntäessäni katseeni takaisin penkille, minut täytti epätodellinen olo. Missä ihmeessä se reppu on? Tähänhän minä sen juuri äsken laitoin. Mitä tämä on? Sillä samalla hetkellä kuulin termospulloni kolahduksen lattiaa vasten ja tajusin miehen viistosti etuvasemmalla, selkä minua vasten, asettavan reppuni lattialle. Syöksyin repun kimppuuun ja irvistin miehelle, joka esitti suuresti hämmästynyttä kysellen samalla: what? Tsekkasin repun sisällön. Kaikki tallella. Helpotus repun ja siellä olleiden tavaroiden löytymisestä oli niin suuri, etten aluksi edes tajunnut, että mieshän yritti ryöstää minut.
Jälkikäteen totesimme Äidin kanssa, että takanani käyty kovaääninen keskustelu oli tyypillinen huomionsiirto pois tavaroista -keskustelu, jolla minut totaalisesti saatiin huijatuksi. Samalla totesimme, että kovaääninen puhuja oli repun ottaneen miehen apuri ja viereisessä pöydässä istui kolmas, joka tapahtuneen jälkeen - muka huolissaan - kyseli minulta, onko kaikki hyvin. Samaan aikaan, minun istuessa huojentuneena reppu tiukasti halauksessani ja vielä tapahtunutta sulatellen, repun ottanut mies poistui vähin äänin takavasemmalle.
Että se oli sitten se termospullo, jonka mukaanottamista jo Rakkaat kotona naureskelivat ja jonka aiheuttamalle lisäpainolle kanssamatkaajamme päätään pyörittivät! Termospullon kolahtaminen lattiaan oli toisaalta merkki hätääntyneelle peregrinolle ja toisaalta merkki, johon repun ottanut henkilö ei varmasti ollut varautunut. Miten ikävä loppu upealle vaelluksellemme olisikaan tullut, jos mies olisi onnistunut aikeissaan. Nyt tiedän myös: lisäpainosta huolimatta oli tarkoitettu, että kantaisin termospulloa mukanani. Joku oli ajatellut asian minun puolestani.
Tapahtuneesta huolimatta en missään ole pelännyt vaelluksellamme niin paljon kuin Helsinki Cityyn aamuyöstä saapuessani. Katsoin Suomi-kuvaa ympärilläni - yössä juhlivia ja lähes tiedottomana pyöriviä - surullisena enkä yhtään ihmettele miksi meiltä reissussa kyseltiin suomalaisten alkoholinkäytöstä ja itsemurhista. Kontrasti espanjalaisen pikkukylän yöelämään oli niin valtava. Samalla se ystävällisyys ja vieraanvaraisuus, mitä välimerellinen kulttuuri meille tarjosi, nousi arvoasteikossani korkealle enkä voinut välttyä hyräilemästä Teleksin osuvaa sanoitusta:
Aamurutiinit vielä kertaalleen. Lähtöaamu.
Vaelsimme reilut viisi viikkoa Espanjan halki apostolinkyydillä etelä-pohjoissuunnassa; kotimatkamme aloitimme edelleen halkomalla Espanjan mannerta. Nyt vuorossa oli kuitenkin bussimatka länsi-itäakselilla, kun istahdimme Barcelonaan menevään bussiin 17 tunnin ajaksi. Vuoret kohosivat moottoritien reunoilta kuin Alpit; lehmät laidunsivat rinteillä vaaleanvihreässä lehtipuutaustassa ja lumihuippuiset vuoret loistivat kilpaa auringon säteiden kanssa. Toisaalla galicialaisia "kivikyliä" kirkontorneineen. Tämä maisema ja nämä näkymät. Sydän heitti kuperkeikkaa...
Barcelonaan saapuessamme heitimme lopullisesti hyvästit ihanan "asumattomille" ja hiljaisille pikkukylille, vaihtaessamme miljöön ja maisemat suurkaupungin sykkeeseen. Tervetulotoivotukseksi saimme opetuksen, josta toki olimme jo saapuessamme hyvin tietoisia mutta miten taitavasti tämä opetus toteutettiin, oli meille todellinen yllätys.
Bussiasemalla tuumailimme miten etenisimme tästä edelleen kohti lentokenttää. Äiti oli kunnostautunut caminollaan aikataulujen selvittämisessä ja espanjan kielen taidoissaan, joten hän lähti kyselemään infopisteestä varteenotettavia vaihtoehtoja lentokenttämatkalle. Minä jäin tavaroiden kanssa odottelemaan asema-aulaan rinkka selässäni ja äidin rinkka penkillä viistosti etuoikealla vieressäni. Äidin rinkan ja eväsnyytin viereen, omia jalkojani vasten, asetin myös oman "iltalaukkuni" eli pikkureppuni rahapusseineen, kameroineen ja puhelimineen kaikkineen. Reppuun olin pakannut myös vaihtovaatteita sekä kanssamatkaajiemme ihmetykseksi, mukanani koko vaelluksen kantamani termospullon.
Siinä sitten seurailin elämää ympärilläni mm. lukien seinän kyltistä varoituksen varkaista, ihastellen espanjalaisten naisten eleganttisuutta ja kauneutta sekä reagoiden takanani käytyyn kovaääniseen keskusteluun siirtämällä katseeni ehkä viiden sekunnin ajaksi pois pikkurepustani. Kääntäessäni katseeni takaisin penkille, minut täytti epätodellinen olo. Missä ihmeessä se reppu on? Tähänhän minä sen juuri äsken laitoin. Mitä tämä on? Sillä samalla hetkellä kuulin termospulloni kolahduksen lattiaa vasten ja tajusin miehen viistosti etuvasemmalla, selkä minua vasten, asettavan reppuni lattialle. Syöksyin repun kimppuuun ja irvistin miehelle, joka esitti suuresti hämmästynyttä kysellen samalla: what? Tsekkasin repun sisällön. Kaikki tallella. Helpotus repun ja siellä olleiden tavaroiden löytymisestä oli niin suuri, etten aluksi edes tajunnut, että mieshän yritti ryöstää minut.
Jälkikäteen totesimme Äidin kanssa, että takanani käyty kovaääninen keskustelu oli tyypillinen huomionsiirto pois tavaroista -keskustelu, jolla minut totaalisesti saatiin huijatuksi. Samalla totesimme, että kovaääninen puhuja oli repun ottaneen miehen apuri ja viereisessä pöydässä istui kolmas, joka tapahtuneen jälkeen - muka huolissaan - kyseli minulta, onko kaikki hyvin. Samaan aikaan, minun istuessa huojentuneena reppu tiukasti halauksessani ja vielä tapahtunutta sulatellen, repun ottanut mies poistui vähin äänin takavasemmalle.
Että se oli sitten se termospullo, jonka mukaanottamista jo Rakkaat kotona naureskelivat ja jonka aiheuttamalle lisäpainolle kanssamatkaajamme päätään pyörittivät! Termospullon kolahtaminen lattiaan oli toisaalta merkki hätääntyneelle peregrinolle ja toisaalta merkki, johon repun ottanut henkilö ei varmasti ollut varautunut. Miten ikävä loppu upealle vaelluksellemme olisikaan tullut, jos mies olisi onnistunut aikeissaan. Nyt tiedän myös: lisäpainosta huolimatta oli tarkoitettu, että kantaisin termospulloa mukanani. Joku oli ajatellut asian minun puolestani.
Tapahtuneesta huolimatta en missään ole pelännyt vaelluksellamme niin paljon kuin Helsinki Cityyn aamuyöstä saapuessani. Katsoin Suomi-kuvaa ympärilläni - yössä juhlivia ja lähes tiedottomana pyöriviä - surullisena enkä yhtään ihmettele miksi meiltä reissussa kyseltiin suomalaisten alkoholinkäytöstä ja itsemurhista. Kontrasti espanjalaisen pikkukylän yöelämään oli niin valtava. Samalla se ystävällisyys ja vieraanvaraisuus, mitä välimerellinen kulttuuri meille tarjosi, nousi arvoasteikossani korkealle enkä voinut välttyä hyräilemästä Teleksin osuvaa sanoitusta:
Kotimatkalla katsoin niitä ohikulkevia
missä se päätetään kuka saa
sen pienen palan onnea
Onnen pisaroita poimineena,
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
VastaaPoistaTäällä jo suunnitellaan uutta vaellusta...!?
isä