Memento vivere

Viides etappi tänään takana. Ensimmäinen satanen paukkui rikki; eteenpäin ei uskalla edes ajatella vielä tässä vaiheessa. Säät ovat olleet suosiolliset paitsi tänään oli arktisen kylmä vastatuuli ja satoi vettä ensimmäiset kaksi ja puoli tuntia. Huomiseksi luvataan kanssamatkaajan tabletilta kotoisesti räntäsadetta, joten eipähän pääse iho palamaan.

Olemme tällä hetkellä Monesteriossa, majoittuneena aivan uuteen albergeen. Oli luksusta päästä lämpimään suihkuun ja löytää ensimmäinen yhteys ulkomaailmaan käytettävissä olevan wifin ansiosta. Tämä teksti saattaa ulospäin näyttää kummalliselta - kirjoitan Lumialla, eikä tämä anna mahdollisuutta muokata tekstiä - mutta tärkeintä lienee, että saa jotakin ylöskirjatuksi.

Matkamme on edennyt tähän saakka käsikirjoituksen mukaan. Vähitellen hartiat ovat mukautuneet yhdeksi rinkan kanssa ja varpaiden pienet rakot kuivahtaa. Kuvittelin seikkailumme olevan kevyttä kävelyä mutta "iloisesti" yllättyneenä olen löytänyt itseni tuon tuostakin puuskuttamasta ylös aina vain jatkuvaa nousua. Kyllä äiti on kova sissi; muutoinkin mummo- ja pappaenergia tuntuu olevan täällä kovassa kurssissa. Sen verran vauhdikkaasti näyttää askel joutuvan heillä, että hattua täytyy korkealle nostaa.

Olemme äidin kanssa varmaankin ainoat, jotka kantavat mukanaan yli 10 kilon painoisia rinkkoja. Olemme ihmetelleet, miten kanssamatkaajamme selviävät niin pienen tavaramäärän kanssa ja kuitenkin, kun he tavaransa albergen punkille levittävät, tavaraa tuntuu riittävän ja riittävän. Ehkä heidän tavaroillaan on jokin mystinen taito pienentyä rinkkaan laitettaessa?

Olemme nauttineet korkki-, oliivi- ja appelsiinipuulehdoista, upeasta sateenkaaren värikirjosta kukkaniityillä, kumpuilevista poluista pitkin vuorten rinteitä, hiljaisista kyläteistä; vuodatetuista hikipisaroistakin.

Jatkamme matkaa nöyrinä ja kiitollisina.