Äitienpäivänä 2013

Äitienpäivän aamu valkeni pienessä Calzada de Bejarin kylässä viileänä mutta aurinkoisena. Kuin hallayön jäljiltä lähdimme liikkeelle kylän läpi ajattavan karjalauman keskelle. Jalat vaivasivat edelleen mutta muutoin olotila vihdoinkin nukutun yön jäljiltä oli virkeä ja eteenpäin suuntaava.

 I have given orders to my angels...

Lumihuippuiset vuoret tuntuivat seuraavan katseellaan kahden hattupään etenemistä. Valverde de Valdelacasan kylä toivotti meidät tervetulleiksi kirkonkellojen kumahduksin. Poikkesimme sisään kirkkoon. Tunnelma oli rauhallinen, ajaton. Ei kiirettä minnekään. Ei huolta huomisesta. Vain lyhyt tuokio; kuin lupaus tulevasta.

Ajatus karkasi kotiin. Ikävä syvenee päivä päivältä... Että minulle on annettu mahdollisuus kokea äitiys; elämäni suurin lahja. Että meitä on siunattu kahdella ihanalla ihmistaimella; elämämme ilo ja valo.

Rakkaus. Sekin syvenee...

~

Kiitos Äiti yhteisistä hetkistä, metsäretkistä. Kiitos niistäkin hetkistä, kun olemme olleet asioista erimieltä.

Olen saanut Sinulta juuret, jotka ovat tehneet minusta minän: millainen olen, mitä asioita arvostan. Sain Sinulta myös siivet, jotka ovat kannattaneet minua elämäni iloissa ja suruissa.

Nyt saamme kokea ja jakaa tämän taipaleen. Seikkailun, joka vaikuttaa elämäämme monella tavalla.

 

Kiitos Äiti, että olet!

 

Kaki kukkuu taalla ja melkein kesa on...

Viikko on vierahtanyt ilman koneelle paasya mutta samalla matka on edennyt "mukavasti" Carcabosoon eli taivallusta on takana talla hetkella n. 380 km. Kirjasin tuon mukavasti lainausmerkkien sisaan, silla monenmoista haastetta ja vastustakin on caminoamme seurannut. Odotamme joka ilta, etta seuraava paiva olisi edeltavaa parempi - tai jos ei seuraava paiva niin sitten ylihuominen tai seuraava viikko...

Enpa olisi arvannut, millaiseen raakkiin pienet varpaamme matkallamme joutuvat. Ensimmaisen viikon jalkeen luulimme jo rakkuloiden olevan voitettu kanta mutta niin niita uusia vain seuraksemme ilmestyy - kaikesta huollosta huolimatta, halusimmepa tai emme. Lisaksi Aidin toinen jalka on oireillut jo pidempaan; toivomme kyseessa olevan vain janteen kipeytymisen jalkaholvin kohdalta. Rastireiteilta tutut teippaustaidot ovat olleet siis enemman kuin tarpeen taallakin taivallettaessa. Pian alamme olla silla alalla jo aika pro -tyyppeja... Siis vahan irvistellen ja hitaasti mutta kuitenkin eteenpain ja varmasti.

Minulla meni lahes pari viikkoa aikaa oppia ymmartamaan, mita espanjankielinen sana "calle" oikein tarkoittaa. Joka kerta kylaan tai kaupunkiin saapuessamme ihmettelin, etta kyllapa taalla on paljon tunnettuja "calleja", kun kaikkien teiden nimet alkavat tuolla sanalla. Kunnes sitten totuus paljastuikin. Nama "callet" tarkoittavatkin teita eika kyseessa suinkaan ole kukaan monarkki tai muukaan espanjalainen suurmies. Niin sita oppii paivittain uutta: sanavarastoon on tullut jo paljon uusia espanjalaisia sanoja eika enaa valttamatta tarvita Aitia aina tulkiksi.

 Astellen, pistellen teitä pitkin...

Talla hetkella kavelemamme maakunnan eli Extremaduran lavitse kulkee jonkinlainen polkuverkosto, joka lienee osa Via de la Plataa. Olemmekin hauskuuttaneet toisiamme silla, etta tuon verkoston nimi on Junta de Extremadura eli leikitellen suomennettuna juntaten Extremaduran lapi. Junttausta on monena paivana ollutkin. Valilla olemme saaneet ihastella ihania niittypolkuja, upeiden kukkamerien keskella; valilla harmitelleet irtokivisia rombooliteita; valilla ikasvystyneet loputtoman pitkilta tuntuviin asfalttipatkiin. Aamun raikkauden kaikottua, paivat ovat kirkastuneet auringon myota lampimiksi - jopa kuumiksi. Samalla on tietenkin askel alkanut painaa ja vesi pullosta vaheta, joten puuduttavaksi junttaukseksihan se sitten on mennyt. Mutta mika parasta: kesakausi on avattu juntaten mutta shortseilla. Kyynel vierahti myos poskipaalle, kun kuulimme kaen kukkuvan. Ihan kuin kotona...

Suomeen verrattuna taalla nakyy harvinaisen vahan naisia tyossaan; siella taalla kaupoissa tai majoituspaikkojen vastaanotoissa. Miehet sen sijaan tuntuvat valloittaneen kaikki "nakyvat" tyopaikat. Eilen kuitenkin tormasimme miellyttavaan poikkeukseen, jonka nakemisesta Hallitus kotona olisi ollut enemman kuin innoissaan. Nimittain evas/jalkojenhuoltotauolla pienessa Riolobon kylassa saimme omin silmin olla todistamassa, kun paikallinen elinkeinoasiamies oli paattanyt palkata miehen ja naisen kesatoihin. Ei muuta kuin raivaussahat (ja muuten sita oikeaa Husqvarnaa) olalle ja penkereiden niittoon. Se touhu oli oikein kameralla ikuistettava.

Alkuopena en ole luonnollisesti paassyt viela kovin pitkalle taidoissani murtolukujen saralla mutta taalla ollessamme ovat murtoluvut saaneet aivan uudenlaisen merkityksen ja ulottuvuuden. Kuljettuamme aluksi 1/10 koko Via de la Platasta, se tuntui niin vahaiselta lukemalta, etta ei edes uskaltanut ajatella jaljella olevaa taivalluksen maaraa. Kun 1/5 oli takana, tuntui silta, etta olimme ennattaneet jo sentaan ulos Sevillan esikaupungista. 1/4 taivalluksesta oli pienen juhlinnan arvoinen ja nyt, kun  reilut 1/3 on jo takana, tama tuntuu jo voitolta. 

Sita, saavutammeko Santiagon vai emme, ei uskalla viela luvata. Monta kivista polkua on kuljettava, monta kilometripylvasta ohitettava... Sisukkaasti suomalaiset Naiset taalla tekevat kuitenkin taivaltaan ja joka minuutti pykalan lahempana kotia.

Kadonneen pohjallisen metsastysta ja vappumielta!

30.4.2013
Aamulla heratessani pelkasin pahinta ulos kurkistaessani. Ei vetta, ei rantaa eika varsinkaan lunta. Sen sijaan lapi sumuisen kylan aloitimme askelluksemme eteenpain. Raikkaassa ilmassa matka eteni kevyesti Los Santos de Maimonan kylan halki pienen jalkojen huoltotauon jalkeen. Olimme jo edellisena paivana kuulleet ja naureskelleet, etta tanaan paasemme matkan varrella uimaan, nahtyamme eraan kanssamatkaajamme ystavan lahettamat kuvat tulossa olevalta etapilta. No, ihan uimaan emme sentaan paasseet mutta eravaellustaidoissa tarvittu joenylitys tuli koettua taallakin pienimuotoisesti. Ja jalkojen huoltoa sekin - omalla tavallaan - virkistavan kylmassa vedessa kahlaaminen. Halki viiniviljelmien, oliivipuulehtojen seka Puebla de Sancho Pérezin viehattavan kylan taivallettuamme saavuimme Zafraan.

 Tunnelmapaloja matkan varrelta...

Kummastelimme alkuun sita, etta aina saapuessamme kylaan, kapeat kadut ja kujat loistavat ihmistyhjyyttaan. Missa kaikki oikein ovat? Suurin selitys toki aamuiselle tyhjyydelle lienee se, etta taalla paikalliset vasta herailevat paivaansa, kun me pedegrinot jatkamme jo matkaamme eteenpain. Vastaavasti iltapaivalla saapuessamme etapilta majapaikkaamme, paikalliset viettavat siestaa. Tanaan kuitenkin Zafraan saapuessamme oli jo suuremman kaupungin tuntua ilmassa, silla matkan varrelta loytyi aiempiin verrattuna niin suuri kauppa, etta siella jouduimme jopa kassajonottamaan.

Matkoilla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista... Aiti oli jo aiemmin paivalla todennut, etta tottakai seikkailemme joenylityksen emmeka lahde sita kiertamaan asfalttitien kautta, mika olisi todellakin ollut se ikavampi vaihtoehto. Seikkailumme jatkuivat myos illalla... Nimittain kadonneen pohjallisen metsastyksella. Ajattelimme, etta kun saamme kerran pestya pyykit ilmaiseksi, niin viskataan saman tien pohjallisetkin koneeseen; viikon taivalluksen jalkeen olisi mukava pujauttaa jalka puhtaaseen kenkaan. Yllatys oli kuitenkin melkoinen, kun aiti narulle pyykkia laittaessaan ei loytanyt kuin kolme pohjallista - siis yksi puuttui.

Joka paikka kaannettiin ja tutkittiin - ja jopa kanssamatkaajiemme toimesta - mutta pohjallista ei loytynyt mistaan. Kateissa ja oli piste. Sen verran meita taisi molempia harmittaa, etta illan proteiinitankkaus jai valiin ja tyydyimme omiin evaisiin. Ruokailureissun sijaan heitimmekin ostosreissun: nyt sitten toivotaan, etta uudet pohjalliset mukautuvat pian jalkoihini, aiheuttamatta enempia kahnauksia kanssani.

1.5.2013
Vapun kunniaksi kadonneen pohjallisen arvoitus ratkesi. Se loytyi albergen sisapihalta, neljan metrin pudotuksen pohjalta ja lie paatynyt sinne samalla, kun aiti ravisteli pyykkia narulle kuivumaan. Harmillista sen sijaan oli se, ettei sisapihalle paassyt mitenkaan, silla sisapihan asunnon omistajat olivat reissun paalla. Sinne jatimme pohjallisen nokottamaan ypoyksin jatkaessamme matkaamme eteenpain.

Tanaan meno ei ollut niin nautinnollista kuin edeltavina paivina. Lieko syyna ollut vasymys (autot jyristelivat koko yon albergen ohitse ja jo edellisilta oilta oli univajetta kanssamatkaajien mahtavien unenlahjojen ansiosta), tankkauksen epaonnistuminen (eilisen proteiinivajaus) vaiko pohjallisen katoamisen aiheuttama ketutus? Ehka naita kaikkia vahan. Kaiken kukkuraksi etapin jalkeen majapaikassamme ei tullut sitten edelleenkaan lamminta vetta kaikista albergen suosituksista ja hienoista esitteista huolimatta. Myonnettava on, etta itku paasi mutta enintaan kolmeksi sekunniksi...

Paa pystyyn ja kohti huomisen seikkailuja. Ja mika se sellainen seikkailu sitten on, jos ei valilla vahan vastustaisi? Pyykinpesu jatettiin kuitenkin suosiolla valiin. Toivottavasti huomenna jo paistaa kaikilla mahdollisilla rintamilla, silla hiukset alkavat nayttaa aika kamalalta ja peilista irvistaa vastaan pieni peikonpoikanen.

Arjen enkeleitä - onhan heitä

Päivän tyo on tehty: olemme Fuente de Cantosissa taivallettuamme - ja ehkä hieman innostuttuamme - liki neljä tuntia ilman taukoja. Täytyy myontää, että "lappu rinnassa menijällä" on ollut totuttelemista siihen, ettei taipaleelle lähdetä eturivin paikalta. Vauhti täytyisi myos osata asettaa tasaisesti eteenpäin vieväksi ja välttää kirimaaleja, vaikka edessä näkyisi monta rinkkaselkää. Aamuisen innostumisemme kaltaiset etenemiset saattavat siis kolahtaa pitkinä päivinä omaan nilkkaan, oi oppinut ystäväni, kuten Hallitus minua varmasti ohjeistaisi.

Emme saaneet räntäsadetta niskaamme - onneksi! Vettä sen sijaan ripsutteli tulemaan lähes koko matkan. Se ei kuitenkaan näissä piireissä tunnu miltään ja olemmehan me suomalaiset tottuneet veteen - kanssamatkaajamme meitä kiusoittelevat. Lähinnä pelkään sitä, ettemme saa vaatteita pesun jälkeen kuiviksi; auringonpaistetta ja myotätuulta kaivattaisiin meidän matkaajien ohella pyykeillekin. Tilaukseen!

Matkan varrella kokenutkin metsien koluaja joutuu välillä hakemaan seuraavaa rastia eli keltaista nuolta maasta, kiviaidasta, liikennemerkin kupeesta - milloin mistäkin - pitkään. Onneksi matkan varrelta olemme loytäneet arjen enkeleitä, ihmisiä esim. koiran ulkoilutuslenkeillään, jotka ovat opastaneet meitä eteenpäin. Ensimmäisen vaelluspäivän sudenkorennotkin tanssahtelivat ympärillämme pitkän tovin enkä voinut välttyä ajatukselta, että ne oli tarkoitettu sulostuttamaan matkaamme, enkeleiksi polullemme.

Näiden arjen enkeleiden ohella matkaeväänäni on ollut mm. terveyttä Marja-Liisalta, kaikkea hyvää Kaisalta, tähystyksiä Tainalta, paljon Päiviltä, hiljaisuutta Hannalta ja elämysten etsimistä Eliisalta. Kiitos Ihanat, että olette jakamassa tätäkin latua kanssani!

Uskon, että kaikkea tätä matkallamme tarvitsemme. Niin siellä kotona kuin täällä Pyhän Jaakon poluillakin kulkiessamme.

Ps. Pääsin oikein koneelle kirjoittamaan huomatakseni, että jotakin puuttuu verrattuna kotoiseen näppikseen. Kyllä: ä-kirjaimet sain paikoilleen kopioimalla mutta o-kirjaimet pyorikoot eteenpäin tyylillään...

Memento vivere

Viides etappi tänään takana. Ensimmäinen satanen paukkui rikki; eteenpäin ei uskalla edes ajatella vielä tässä vaiheessa. Säät ovat olleet suosiolliset paitsi tänään oli arktisen kylmä vastatuuli ja satoi vettä ensimmäiset kaksi ja puoli tuntia. Huomiseksi luvataan kanssamatkaajan tabletilta kotoisesti räntäsadetta, joten eipähän pääse iho palamaan.

Olemme tällä hetkellä Monesteriossa, majoittuneena aivan uuteen albergeen. Oli luksusta päästä lämpimään suihkuun ja löytää ensimmäinen yhteys ulkomaailmaan käytettävissä olevan wifin ansiosta. Tämä teksti saattaa ulospäin näyttää kummalliselta - kirjoitan Lumialla, eikä tämä anna mahdollisuutta muokata tekstiä - mutta tärkeintä lienee, että saa jotakin ylöskirjatuksi.

Matkamme on edennyt tähän saakka käsikirjoituksen mukaan. Vähitellen hartiat ovat mukautuneet yhdeksi rinkan kanssa ja varpaiden pienet rakot kuivahtaa. Kuvittelin seikkailumme olevan kevyttä kävelyä mutta "iloisesti" yllättyneenä olen löytänyt itseni tuon tuostakin puuskuttamasta ylös aina vain jatkuvaa nousua. Kyllä äiti on kova sissi; muutoinkin mummo- ja pappaenergia tuntuu olevan täällä kovassa kurssissa. Sen verran vauhdikkaasti näyttää askel joutuvan heillä, että hattua täytyy korkealle nostaa.

Olemme äidin kanssa varmaankin ainoat, jotka kantavat mukanaan yli 10 kilon painoisia rinkkoja. Olemme ihmetelleet, miten kanssamatkaajamme selviävät niin pienen tavaramäärän kanssa ja kuitenkin, kun he tavaransa albergen punkille levittävät, tavaraa tuntuu riittävän ja riittävän. Ehkä heidän tavaroillaan on jokin mystinen taito pienentyä rinkkaan laitettaessa?

Olemme nauttineet korkki-, oliivi- ja appelsiinipuulehdoista, upeasta sateenkaaren värikirjosta kukkaniityillä, kumpuilevista poluista pitkin vuorten rinteitä, hiljaisista kyläteistä; vuodatetuista hikipisaroistakin.

Jatkamme matkaa nöyrinä ja kiitollisina.

Prologi Via de la Plata

Rinkka on pakattu ja suuri seikkailumme on alkamassa... Samaan aikaan, kun kotimaassa juhlistetaan työtä ja iloitaan keväästä vapun merkeissä, olemme taivaltaneet jo toivottavasti hyvän matkaa Sevillasta kohti Santiago de Compostelaa.

Minä ja Äitini. Tämä on meidän yhteinen seikkailumme. Seikkailu espanjalaiseen kulttuuriin, kieleen ja historiaan; seikkailu omaan itseen. Tuhannen kilometrin taipaleella ennättää läpikäydä paitsi jo elettyä elämää myös melkoista tunteiden kirjoa mieltä liikuttavien asioiden pohjalta. 

Jo tässä vaiheessa, kaiken ollessa vielä edessä, tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan kokea ja jakaa tämän kaiken Äitini kanssa. Uskon seikkailun lähentävän meitä entisestään; ehkä löydämme toisistamme myös jotakin uutta matkan aikana? Sille, että lähden seikkailuun juuri Äitini kanssa, tarjosi vuorotteluvapaani ainutlaatuisen mahdollisuuden.

Tällä kertaa minä saan lähteä reissuun ilman "matkanjohtajan" vastuuta ja painetta. Äidilläni - jo toistamiseen kohti Santiago de Compostelaa matkaavana - on rinkkaan pakattuna valtavasti tietoa ja kokemuksia siitä, mitä vaelluksemme tullee pitämään sisällään. Tällä kertaa osaamme kenties jo poimia parhaita paloja ja ohittaa ne kannot ja karikot, mitkä ensikertaa caminolle lähtijä saattaa matkallaan kohdata. Oman pikantin lisänsä seikkailuuni tuo se, että tyydyn täysin niihin ruokiin, majoituksiin ja palveluihin, mitä Äitini espanjan kielen taitajana meille onnistuu hankkimaan. Minun sanavarastoni kun tässä vaiheessa käsittää vain myöntämisen ja kieltämisen perusteet, kiitokset sekä onnistuneen, hyvän matkan toivotukset. Matkailu kuitenkin avartanee tälläkin saralla...

Hallitus pärjäsi kuukauden päivät sitten viikon mittaisella reissullamme vain päällään olevilla vaatteilla sekä toiseen kassiin - onneksi - pakatulla hiihtopuvulla pakon sanelemana, laukun jäädessä pakattuna apukeittiön nurkkaan odottamaan seuraavaa reissua. Ja hyvin pärjäsikin. Loppujen lopuksi ihminen tulee toimeen aika vähällä... Minunkin rinkastani löytyy vain kaikkein välttämättömin. Purkit ja purnukat olen suosiolla jättänyt kotiin - lähes kaikki; ihanista kesäpaidoista ja -mekoista puhumattakaan.

Sen sijaan olen pakannut rinkkaani halauksia Hallitukselta, jaksamista Herra 14 wee:ltä ja voimia Neiti 12 wee:ltä. Kiitos Rakkaat, että suotte minulle tämän mahdollisuuden!

Puut, metsä, taivas,

valon ja varjon leikki,

hiljaisuus ja rauha,

kuin hoitava lääke,

parantava vesi,

matkan alku

itsensä löytämisen tiellä,

sen tuntemattoman

josta tietää niin vähän

ja senkin väärin.

Hiljaisuus,

kuin ojennettu käsi,

tarjottu tilaisuus

itsensä kohtaamiseen,

annettu mahdollisuus

Jumalan puhuttelulle.

Anni Korpela

J-tyylin comebackit

Alkuvuosi on ollut monenlaisten uusien alkujen aikaa. Monet ovat päättäneet aloittaa kevätpaaston, rantakuntoon pääsemisestä puhumattakaan. Itseensä satsaaminen liikuntaa lisäämällä, ruokavaliota päivittämällä, unirytmiä korjaamalla ja huolehtimista vähentämällä ovat tuttuja toimenpiteitä yllättävän monelle. Tuttavapiirissäkin on tehty elämäntaparemonttia ja sen tiimoilta Antti Heikkilän nimi on keikkunut lähes päivittäin ajatuksissa ja keskusteluissa.

Kaikken tunnetuimpia uusia alkuja ovat kuitenkin esittäneet Jaajo Linnonmaa, Jari Sarasvuo  ja Janne Ahonen. Kolme kovaa J-miestä, joista kukaan ei kaiketi enempiä esittelyjä kaipaa. Siksipä tohdinkin - suotakoon anteeksi - käyttää heistä kaikista etunimeä; koko kansan Jaajo, Jari ja Janne edustavat meille suomalaisille sanaa, sankaruutta ja sisua!

* * * * * *

Niinpä löysin itseni useana aamuna radion äärestä aprikoimasta kanavavalintaa. Aamulypsyn osa 1 loputtua työmatkat alkoivat kulua yhä enenevässä määrin Puheen aalloilla mutta kuullessani osan 2 alkavan, oli käytävä tarkistamassa vieläkö lypsymeininki jaksaisi viihdyttää. Ehkä minusta on tullut vanha tälläkin rintamalla... Sinällään oli riemastuttavaa - välillä suorastaan hengästyttävääkin - kuulla Jaajon et al valtoimenaan hersyvää tarinointia; ihailen ihmisiä, joilla on sana hallussaan noin loistavasti! Huomasin kuitenkin itsessäni tapahtuneen selkeän muutoksen Olga K:n aamuvieraiden vetäessä minua enemmän puoleensa. Ehkä muutos kielii tunnemaailmani seestymisestä vai olisinko peräti löytänyt sisäisen sankaruuteni?

Sitä etsiessä ovatkin kuluneet monet tiistai-iltapäiväni. Hiihtolenkin tuottaman endorfiinin jälkitilaa sohvannurkassa nauttiessa, olen hetkittäin kokenut ylittäväni oman tiedostamiskykyni. Tosin vain hetkittäin. Jäädessäni pohtimaan jotakin Jarin ilmoille tuomaa ajatusta, saatoin huomata pudonneeni hänen vauhdistaan, minkä jälkeen oli jälleen yritettävä kavuta samalle sanataajuudelle hänen kanssaan. Kokemukset ovat kuitenkin olleet myönteisiä. Välillä on hyvä ja syytäkin haastaa itsensä ja ajatuksensa. Laajentaa näkemyksiään paitsi pituus- mutta ennen kaikkea syvyyssuuntaan. Silloin sisäinen sankaruus voi hetkittäin pilkahtaa esille ja pyöräyttää käyntiin muutosprosessin. Itse kuitenkin valitsemme tiemme; kukaan toinen ei sitä voi puolestamme tehdä.

Urheilijan polulla on monenlaisia valinnanpaikkoja. Joskus nuo valinnat tuntuvat sivusta katsottuna varsin itsekeskeisiltä mutta löytääkseen oman tiensä, on rohjettava tehdä vaikeitakin päätöksiä. Menestys vaatii asioiden priorisointia ja itsekuria; määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä mutta myöskään ilman sisäistä paloa, intoa ja iloa ei synny suuria voittajia. Ja sitä tarvitaan kaikkein eniten lähipiirin tuen ohella! Tuota paloa uskon Jannella olevan.

* * * * * *

Luonto kääntää uutta sivua talven lumien sulaessa.

Iloitsen maaliskuisesta lauantaista Torniossa, Puuhaaran hiihtokeskuksessa. Yli vuoden mittainen hisutauko päättyi erikoispitkille matkoille. Jalka kesti ja kroppa jousti - ajatus kartan kanssa etenemisestä sen sijaan kaipaa vielä sulavuutta.

Iloitsen myös hiihtoviikosta Muoniossa. Omien rajojen koetteleminen oli kaikkien kolotusten ja unettomien öiden jälkeen kaikesta huolimatta nautinnollista.

Olisiko osansa auringolla, joka valollaan toi voimia ja säteillään sulostutti matkan tekoa? Vanhan sanonnankin mukaan: on helppo uskoa, kun yksi säteilee.

Niistä säteistä voimaantuneena,