Naturelli Elli

Kotitossukalle (so. minulle) luksusta voi olla vaikkapa lukutuokio sohvan nurkassa. Kannoin eilen kirjastosta vinon pinon suomalaisten naiskirjailijoiden tuotoksia; Härköstä, Köngästä, Malkamäkeä ja Paavilaista. Upeita naisia, sana hallussaan.

Aloitin Härkösestä. Olen aina tykännyt hänen kielenkäytöstään. Asioiden käsittelyn ronskius, ironia ja huumori tuovat tekstiin elämän makua, aitoutta. Härkönen piikittelee mielipiteitämme: useimmat meistä ajattelevat näin mutta kukaan ei tohdi sanoa ääneen.

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia -teoksessaan (1999) Härkönen nauratti kotitossukkaa mm. kosmetiikan ihanuudesta kertovalla kirjoituksellaan. En voinut välttyä kuvittelemasta itseäni Sokoksen kosmetiikkaosaston hyllyjen väliin. On ihanaa vain kulkea kaikkien niiden purkkien ja purnukoiden keskellä. Pysähtyä välillä, hypistellä tuotteita ja olla tietävinään, mitä hyllystä etsii, vaikka eri sarjojen ja tuotteiden tunteminen tuntuukin edellyttävän vähintään maisteriopintoja. Nappaamalla hyllystä määrätietoisesti jonkun purkin, astelemalla muina miehinä kassalle ja esiintymällä itsevarmana kuin olisi aina käyttänyt kyseistä tuotetta, voi saada jopa hetkellisen itseluottamuksen kohotuksen.

Todellisuudessa asteleminen kosmetiikkaosastolla on aiheuttanut minulle päinvastaisia tuntemuksia. Huoliteltujen myyjien joukossa omat, aamuiset meikkiviritelmäni ovat näyttäneet lähinnä huvittavilta kokeiluilta ja vaatevalinnat tyylittömyyden huipulta.

Muutaman kerran elämässäni olen kuitenkin saanut olla räpsyripsenä. On ollut ihanaa katsella ammattilaisen otteita niin meikin tekemisessä kuin kampauksen loihtimisessakin ja todeta purkkien ja purnukoiden "tekevän ihmeitä".

Ja myönnettävä on: turhamaisuus on suoristanut selkärankaani.

* * * 

Kotitossukkana olen tyytyväinen hyvin vähään. Aamuinen puhdistus on ollut riittävää päivän askareisiin eikä aikaa ole juurikaan kulunut hiusten kanssa väkertämiseen tai silmänrajausten piirtämiseen. Sen verran olen jaksanut, että raahauduin alkukuusta kirkolle, missä Anja nyppi kehykset kasvoilleni. Eilen laitoin pitkästä aikaa korvakorut korviini, sillä pelkäsin reikien menevän umpeen pitkäaikaisesta korujen käyttämättömyydestä. Olen myös jo tottunut kulkemaan kalsareissa...

Tämäkin on ollut ihanaa. Katsella maailmaa naamiotta ja riisuttuna. Naturellina Ellinä. Olla armollinen itselleen myöntämällä oma turhamaisuutensa, vajavaisuutensa ja puutteellisuutensa. Todeta, että riittävästi on tarpeeksi ja tarpeeksi on hyvä.

Selkärankani... on  s u o r i s t u n u t.

Vuorotteluvapaan abc

Joulun alla aluelehden palstalla käytiin jälleen tiukkaa keskustelua - puolesta ja vastaan - mm. opettajien pitkistä kesälomista, lyhyistä työpäivistä ja työn rasittavuudesta. Kolumnisti Iikka Hackman (Keskisuomalainen) kirjoitti osuvasti näkemyksiään omien opettajavanhempiensa sopeutumisesta niin lomarytmiin kuin lukuvuoden käynnistelyynkin. 

Kuulosti tutulle. Veikkaan, että useammilla opettajien läheisillä näkemykset olisivat melko yhteneväisiä: koepinot, suunnittelut, järjestelyt, palaverit, yhteydenpito, materiaalihankinnat, levoton unirytmi... Aamuyön pikkutunti, viikonloppu tai kesäloma - sisäinen opettajuus ei katso aikaa tai paikkaa.

Minäkin vietin viime yön valmistautuen aloittamaan koulun kevätlukukautta. Aina heräämisajankohtaa myöten. Opettajuus sisälläni ei ole vielä ymmärtänyt, että tämä kevät tulee olemaan erilainen. 

Herra 13 ween ja Neiti 11 ween kysymykset "Mikset sä äiti koskaan ole kotona?" tai hallituksen ihmettelyt iltatöiden määrästä joutavat telakalle ainakin kevätlukukauden ajaksi sillä tästä se sitten alkaa.

Vuorotteluvapaa.

* * *

A  Asperger, aikatauluttomuus ja alku. Vuoden verran herra Asperger on viihtynyt meillä. Kasvattanut ja koulinut oppikirjojen ohella. Rytmittänyt elämäämme allakoita enemmän. Kevät. Uusi alku.

B  Basilika. Löytänyt tiensä ruokapöytäämme yhä enenevässä määrin. Mikä voi olla ihanampi yrtin tuoksu?

C  Camino. Reitti. Tie. Loppuelämää viitoittava suunta.

D  Duuri. Elämän mollivoittoisen vireen kääntäminen duuriksi.

E  Espanja. Matkailu avartanee. Kulttuuria kaikilla aisteilla.

F Fischer. Menopeli jalan alla - useimmiten.

G Golf Variant. Menopeli tien päällä - useimmiten.

H  Hiihtoretket. Suksen liuku kirpeässä pakkassäässä. Mehumukillinen matkan varrella. Tulet laavulla. Palelevat sormenpäätkin.

I  Isä. Taivaassa ja maan päällä. Oma isäni. Tuki ja turva.

J  Jaksan. Tätä kannustussanaa tarvitsen.

K  Kompassi ja kiitollisuus. Jotta näkisin enemmän ja kokisin syvemmin...

L  Lappi ja Lapponia. Keväinen viikko tunturien kupeessa. Kuukkeleiden ja kiirunoiden kaverina. Omaa kehoa koetellen Lapponialla tai ilman.

M  Neljä rakasta "ämmääni". Aikaa Hallitukselle ja lapsille. Metsälle. Läsnäoloa ja voimaantumista.

N Nauraminen. Ilo ja onni.

O Opettaja. Kutsumusammatti jo ensimmäisen luokan kaverini-kirjoista lähtien.

P  Pilgrim. Vaeltaa ja etsiä. Löytää määränpää. Tavoittaa jotakin syvää ja aitoa.

Q Quu eli tuttavallisemmin kuu. Kävelyretki pakkasyön täysikuulla on elämys.

R  Rukous. Sydämen puhetta.

S  Sevilla ja Santiago de Compostela. Lähtö ja maali.

T  Terveys. Suurin kiitollisuuden aihe.

U Uskallan. Kuinka ujosta lettipäästä kasvaa itseensä luottava ja rohkea leijonaemo?

V  Via de la Plata. 1000 kilometriä jalkojen päällä. Selässä keikkuva rinkka. Retki omaan itseen. Haaste ja haave.

W Woima. Fyysinen ja henkinen. Tänä keväänä tasapainoisesti molemmat.

X  Xxx. Uni ja lepo.

Y  Ystävät ja sielunsisaret. Matkan varrelta osaksi elämääni jääneet ja minuun jälkensä jättäneet.

Z Zen ja zuumaus. Mietiskelyä. Asioiden näkeminen uudella tavalla, läheltä ja kaukaa katsottuna.

Å  Åbo. Siel ja täl puol jokkee. Kummityttären hymy saa auringon säteilemään räntäsateellakin.

Ä  Äiti. Maailman kaunein sana. Lohduttaja ja matkakumppani. Elämän iloissa ja suruissa.

Ö  Öljy. Oliivi, porkkana ja avokado sellainen. Koukussa. Ulkoisesti ja sisäisesti.

* * * 

Kyllä minä niin mieleni...

...pahoitin, kun vanhuuden (so. vanha mutta uusi) keittiömme astianpesukone otti itseensä mokomasta ukkosesta ja sanoi yhteistyösopimuksensa irti. Ukkonen kumusi koko illan kauempana ja uskoimme jo siitä päässeemme.  Nukkumaan mentyämme se kuitenkin pyytämättä ja yllättäen räsähti juuri kotimme yllä. Hiljaisuus kodissamme vaihtui melko nopeasti aikamoiseksi sutinaksi, kun singahtelimme kiskomaan töpseleitä irti seinästä. Samaan aikaan ukkonen sai tarpeekseen eikä kumuakaan enää kuulunut. Huh, ehdimmepäs, huoahdimme...

Kyllä ei olisi kannattanut. Totuus selvisi sitten seuraavana aamuna, kun pari kuukautta palvellut astianpesukoneemme tuumasi jättää käynnistelyt kevväämmälle. Ettäkö olisi pitänyt sekin kiskoa irti seinästä? Missä sen pistorasia edes sijaitsee? Kyllä ei tarvinnut liki parikymmentä vuotta hyvin palvelleena eläkkeelle siirtynyttä edeltäjää kiskoa ukkosella irti seinästä. Tähänkö on menty hienon tekniikan kanssa? Ojasta allikkoon? 

Eipä auttanut muu kuin kuskata potilas Jyväskylään hoitoon. Jotakin virtapiiriä tai korttia odotettiin koneeseen Saksanmaalta asti. Lääkkeen saavuttua yritettiin herätellä konetta käyntiin. Vähän antoi merkkejä käynnistymisestä mutta siihen se jäi. Kyllä ei käynnistynyt. Todettiin vain, että tarvitaan toinenkin kortti. Sitä sitten odoteltiin jälleen...

Mitäkö tästä opimme? Taitaa olla vanhassa vara parempi. Liian hienoksi on mennyt tuo nykytekniikka. Jo muumeissakin (Tove Jansson: "Taikatalvi") tiedettiin viisaus, ettei ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan päälle päälle pitäisi panna lasikupua, jotta kasvi selviäisi kylmästä yöstä. Sen sijaan kukka selviää paremmin, jos sillä on hieman vaikeuksia. Melkoisen kömpelön aasinsillan kautta; kyllä olisi sovellettava tätä viisautta myös astianpesukoneisiin.

* * * * * *

...pahoitin, kun puhelinoperaattorini muisti minua ja lähetti laskuja ajanvietepalveluista. Ettäkö mistä? Otin yhteyttä operaattoriin. Oli nolo olo yrittäessäni vakuutella, että en ole kyllä senssilinjoille soitellut. Joskus numerotiedusteluun vain.

Selvisi etten ole soitellut senssilinjoille. Sen sijaan minun numerostani on tilattu pelit-lehden mobiilipelejä. Selasin vanhoja laskuja todetakseni, että kyllä on veloitettu aina tammikuusta 2011 asti ajanvietepalveluista ja lähes kuukausittain kahdesta kahdeksaan euroa. Mutta että mobiilipelejä? Minä kun olen niin innokas pelaaja. Ei, kyllä olette nyt erehtyneet. En edes tiedä, mitä pelejä puhelimestani löytyy. 

Niin jatkettiin selvitystä. Pelit-lehti sanoutui irti selvittelystä todeten etteivät ko. palvelut ole ainakaan heiltä peräisin. Uusi soitto operaattorille. Ties kuka hallitsee minun puhelintani ja on kaapannut numeron käyttöönsä? Mistä sitä nykyään tietää. Kaikki tuntuu olevan mahdollista. Kyllä ei ollut kaapannut kukaan. Selvisi, että numero, johon tilaus on välittynyt, kuuluu Buumi.net nimiselle firmalle. 

Ja matka jatkui jälleen. Ylen ystävällinen virkailija laittoi tekniikan pojat töihin. Selvisi, että olen joskus aiemmin tilannut yhden soittoäänen ko. firmalta puhelimeeni (sen ainoan, joka siis on tälläkin hetkellä käytössä...) ja samalla numeroni on rekisteröitynyt jollekin listalle ja siksi tällaisia mobiilipelejä lähetettiin. Kun olisi edes lähetetty. Mitään pelejä en ole puhelimeeni saanut. Ylen ystävällinen virkailija viestitti jälleen, että voivat palauttaa minulle ajanvietepalveluihin käyttämäni rahat, koska en ole nähtävästi peleistä hyötynyt. En ole hyötynyt en. Rahat saapuivat tilille. Kyllä olin iloinen, kun selvisi, etten niille senssilinjoille sentään...

Mitä tästä opimme? Kannattaa lukea puhelinlaskut tarkasti. Ihan sellaiset manuaaliset ja konkreetisti käsissä pidettävät eikä mitään e-laskuja. Ja soittoääneksikin kannattaa valita ihan perus Nokia-tune eikä mitään Egotrippiä. Kyllä näin on.

* * * * * *

... ilahdutin, kun kaiken sairaalassa juoksun, testien, kokeiden ja arvailujen jälkeen saimme Herra 13 ween kaveriksi Herra Aspergerin. Loppui osaltaan tämä epätietoisuus. Makustelin aluksi kaverin nimeä suussani. Jos palataan ajassa taaksepäin sellainen vajaa vuosikymmen, tuntuu juuri tämän kaverin saaminen Herran 13 ween elämään aika hyvältä. Muitakin kavereita oli matkan aikana tarjolla... 

Matkan varrella sitä huomaa kasvaneensa ainakin sen verran, että ensimmäistä kertaa jo synnytyslaitoksella koettu epäonnistuminen ja häpeä ovat vaihtuneet iloksi, onneksi ja kiitollisuudeksi. Jos pötköttelisimme jälleen vierekkäin: viereisellä pedillä ollut ja kuuluvasti onneaan - tottakai - hehkuttanut "täyden kympin tytön" äiti ja minä, niin voisin pystypäin ja ylpeänä kertoa, miten taitava Herra 13 weemme on monissa asioissa, vaikka "pelkässä olemissa on jo sinällään elämän arvo ja elämä saa siitä ilosta merkityksensä" (Iris Johansson).

Kyllä ei ollut helppoa hyväksyä Jumalan suurta suunnitelmaa. Kipunoin ja taistelin vastaan. Ladun varrella on ollut monia etappeja, joissa kuitenkin olen tuntenut Hänen kantavan. Sekin, että ladun varrelta on löytynyt samanlaista kipunointia tuntevia, on ollut siunaus. Näit heikkoutemme lävitse kuitenkin kasvunmahdollisuutemme ja voimavaramme: annoit meille juuri tämän lapsen.

Olisi niin helppoa sulkea kaikki muu ulkopuolelle ja pitää lasta vain omien siipiensä suojassa. Kaukana ympäröivästä maailmasta, hyväksi käyttämisestä, syrjimisestä, kiusaamisesta... Kaukana kaikelta pahalta. Löysin tänään itseni ajattelemasta napanuoran katkeamista; osaanko, uskallanko päästää irti, kun on sen aika? Kun on aika lähettää lintu lentoon, omille siivilleen?

Nyt

Iloitsen iloisesta, auttavaisesta, reippaasta ja taitavasta yläkoululaisestamme. Meillä on vielä hyvin aikaa. Aikaa harjoitella omille siiville nousemista ja aikaa rakentaa tukevia juuria.

Ps. Kiitos Tuomas Kyrölle hykerryttävän hauskoista ja innoittavista hetkistä Miniän ja Mielensäpahoittajan matkassa. Ruskeaa kastiketta odotellaan...

Kasvamisen sietämätön vaikeus

Sen piti olla vain tarkistuskysymys.

Tarkistuskysymys, olisiko tyttäreni, Neiti 11 Wee, kuullut parhaan ystävänsä saamasta ikävästä kirjeestä. Neiti 11 Wee totesikin pää painoksissa, lipsautti huuliensa välistä: "Äiti, älä nyt pahastu...". 

* * * * * *

Eilen illalla jouduin kohtaamaan äitiyden raastavimpia hetkiä. Kun oma lapsi toimii juuri päinvastoin, mihin häntä olemme yrittäneet kasvattaa; tietoiseksi siitä, miten toista ihmistä tulisi kohdella. Että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. 

Primitiiviset reaktiot puskivat esiin. Vain vaivoin sain  koottua itseni olemaan Äiti, Kasvattaja, Aikuinen. Oman lapsen ei hyväksyttävä -toiminta nosti pintaan myös omia tunteita. Päälimmäisenä epäonnistumisen.

Toimin niin kuin parhaaksi tilanteessa katsoin. Keskustelin tyttäreni kanssa ja kerroin, että hänen toimintansa oli kiusaamista. Kerroin olevani vihainen mutta ennen kaikkea pettynyt ja surullinen tapahtuneesta.

Tyttärenikin oli. Katumus ja pelko ystävyyden menettämisestä oli aitoa. 

Edellytin tyttäreni kertovan tapahtuneesta itse parhaan ystävänsä äidille. Parhaan ystävänsä kanssa tyttäreni kertoi sopineensa tapahtuneen - pyytäneensä anteeksi - jo aiemmin. Soitto oli vaikea mutta tyttäreni teki sen. Itku jatkui pitkälle puhelun jälkeen... Uskon kyyneleiden mukana valuneen myös helpotusta asian esilletulosta. Mitä kaikkea pienet ihmiset sisällään kantavatkaan?

Työmaallani opetan jo eppuluokkalaisilleni, että koulussa opetellaan ja harjoitellaan asioita elämää varten. Tarvitaan pään ja käden viisautta mutta myös ennen kaikkea sydämen ja sielun viisautta. Tietämystä omista tunteista sekä ymmärrystä omaa toimintaa ohjaavista arvoista. 

Onneksi on Lapsuus. Saan etsiä, erehtyä, epäonnistua. Saan harjoitella elämässä niin tärkeitä vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja; opetella anteeksi pyytämistä ja antamista. Ei tarvitse olla valmis. 

Tokko olemme koskaan? Aikuisenakin - muka hyvin harjoitelleena - löytää itsensä välillä etsimästä, erehtymästä ja epäonnistumasta. Joskus opin tie vain on kivinen ja oppi tulee hakea kovimman kautta.

Ehkä se onkin siinä. Että vain kivun kautta oppii tuntemaan myös kirkkauden.

* * * * * *

Kummityttäremme pääsee pian ripille ja  saamme olla siunaamassa häntä alttarilla. Eilen nukkumaan käydessäni ajatukset hakeutuivat omaan rippikouluaikaan ja muistojen kätköistä mieleeni nousivat isoseni minulle riparista muistoksi kirjoittamat säkeet:

Rakasta minua eniten silloin, kun rakkautta vähiten ansaitsen. Sillä silloin sitä eniten tarvitsen.

Elämälle nöyränä,

Ruptura tendo hamstring l. sin.

Sitä se on ollut... Nyt jo liki kolme viikkoa. Elämäni ensimmäinen urheiluvamma-operaatio. Hallitus tosin sanoo, että "aika pitkälle pääsit ennen ensimmäistä". Ja tokihan se näin on. Liikuin ja harrastin ilman suurempia kipuja ja kolotuksia - kiitos lihashuollon ja ehkä hyvän onnenkin - kunnes kahdeksan vuotta sitten repesi. Takareisi nimittäin. Lähes totaalisesti irti istuinkyhmystä.

Enpä tapahtumahetkellä arvannut millaiseen pyöritykseen tuo loppuvenyttelyssä tapahtunut työtapaturma minut veisi. Kenties ei lääkärikään, sillä ensimmäisellä lääkärikierroksella, ultraäänen jälkeen todettiin, että eiköhän aika tee tehtävänsä ja paranna mahdollisen repeämän. Repeämän,  mitä ultra ei paljastanut. Lisäohjeena sain "eihän sitä ole pakko juosta tai pelata enää tuon ikäisenä". Silloin tuo lääkärin toteamus jopa hieman nauratti enkä sitä niin todesta ottanut mutta jälkikäteen se on kyllä hämmästyttänyt; ikänsä liikkuneelle, reilulle kolmikymppiselle, tuollainen lääkärinohje tuntui epäasialliselta.

Niin sitä sitten odotettiin, että jalka ajan mittaan kuntoutuu. Kahdaksan pitkää vuotta. Välillä jalka oli parempi, välillä pahempi. Monia hyviä muistoja on niiltä hetkiltä, kun jalka ei oireillut. Kaisan kanssa pyöräsuunnistettiin hienosti ja juoksukin kulki lennokkaasti monissa koitoksissa.  Ikäviäkin muistoja mahtuu matkaan: muistan monet kerrat istuneeni kyyneleet silmissä auton ratissa, kun jalkaa särki niin kovasti. Jaksoin silti uskoa, että kyllä se siitä paranee.

Kunnes tänä keväänä usko ei enää riittänyt. Magneettikuvat paljastivat sen, mitä ultraääni seitsemän vuotta sitten ei. Ja tässä sitä siis ollaan. Meneehän se kesä näinkin kyynärsauvojen avulla... Jalka tuntuu tällä hetkellä kireältä ja välillä tahtoo mielikin kiristyä - tokko tuosta enää on jalaksi? Hallitus neuvoo käyttämään myönteistä asennetta paranemiseen: seuraavat kuusi kuukautta, matki Naantalin aurinkoa - tarttuvaa kesäkipaletta mukaellen.

******

Downshiftaus on päivän sana. Hitaasti kiiruhtaen pääsee tiettävästi yhtä hyvin perille. Ellei jopa paremmin.

Niinpä...

...olen iloinnut ja liikuttunut kukkapenkkien väriloistosta; pionien huumaavasta tuoksusta. Basilikan itämisestä ikkunalaudalla. Päiväkahveista. Pienestäkin katselukierroksesta kirpparilla. Kirjahyllyn kirjoista. Mökkiretkestä lapsuuden maisemiin. Ystävien viesteistä ja vierailuista. Kummityttäremme naurusta. Lasteni taitavista käsistä. Hallituksen sipsutuksesta. Vanhempieni huolenpidosta. Jopa ystävien mahdollisuuksista etsiä rasteja Kainuun korvissa...

Kärsivällisyyttä. Sitä tämä on totisesti opettanut.

Ennen oli polku ja nyt on tie...

Vai oliko se toisinpäin? Odotettu ja ansaittu kesäloma alkoi ajatusmatkalla omaan lapsuuteen. Kulkiessani pitkin lapsuuden leikkiympäristöjä totesin ajan tehneen tehtävänsä; kaikki tuntui olevan silloin niin kaukana ja niin suurta. Elämän mittakaavat ovat kuitenkin muuttuneet ja vakiintuneet 1: 10 000 ellei jopa pienemmälle tasolle. Eikä tämä tiettävästi johdu edes ikänäöstä...

Se, että elämä on tässä ja nyt - kaikki on lähellä - on juuri sitä, mihin nykytrendit pyrkivät. Itsekin olen yrittänyt usein motivoida kehoani ja ennen kaikkea mieltäni tarttumaan hetkeen. Nytku -elämää sitku -elämän tilalle. Mutku...

...se olisikin niin helppoa. 

* * *

Olipa ihanaa katsella lasten iloa urheilukentän laidalta käsin. Todeta nostalgisena, että vastahan sitä itsekin kirmasimme pitkin kenttää, loikkasimme, hyppäsimme, heitimme ja työnsimme... Käsittämätöntä,että siitä on kuitenkin jo reilusti kolmattakymmentä vuotta aikaa. Oman sukupolveni kasvot; samat Annit, Villet, Tommit ja Tiinat, löytyvät joukosta edelleen. Nyt kentän laidalta. Kannustamasta. 

Yksi asia ei ole kuitenkaan vuosien myötä muuttunut. Reijo & al. jaksavat edelleen hatunnoston ja kumarruksen arvoisesti järjestää ikäreitä. Luoda muistoja ja sytyttää unelmia! Kuinka moni lapsista onkaan jo haaveillut  maailmanmestaruudesta tai olympiavoitosta? 

Unelmat kantavat, vaikka eivät toteutuisikaan. Halu ja tahto saavuttaa jotakin määrittää suunnan tekemiselle, motivoi yrittämään ja kannustaa jatkamaan epäonnistumisista huolimatta. Ja jälkikäteen - ehkä vasta keski-ikäisenä - voi todeta saavuttaneensa saavutuksista Sen Kaikkein Tärkeimmän: sama into ja ilo, mikä lapsena liikkuessa löytyi, on olemassa edelleen! Sytytetty soihtu palaa!

* * *

Ihminen on merkillinen olio. Kun elämämme itsestäänselvyydet asetetaan kyseenalaisiksi, ymmärrämme niiden merkityksen. Kun joudumme turvautumaan pullotettuun veteen, muistamme pohjaveden suojelemisen tärkeyden. Ainakin tovin. Kun emme ole toisen luottamuksen arvoisia; emme saa sanottuja sanoja tai tehtyjä tekoja tekemättömiksi, muistamme vaalia ihmissuhteitamme tärkeimpänä pääomanamme. Ainakin tovin. 

Kun lapsuudessa sytytetty ilo ja into liikkua ei olekaan mahdollista, muistamme yrittää olla kiitollisia terveydestämme. Ainakin tovin.

Ja mikä merkillisintä? Juuri silloin, kun itsestäänselvyys kyseenalaistuu, haluaisimme ehdottomasti juuri sitä. Entäpä kaikkina muina päivinä?

Ja eritoten juuri silloin.

Online again...

Tänä vuonna blogini on ollut telakalla. Elämän ladun ovat vieneet ja tuoneet; ottaneet ja antaneet. Eilen illalla mökin saunan lauteilla mietin kulunutta vuotta todetakseni, että "kylläpä olemme monenlaisessa pyörityksessä mukana olleet". Ja niinhän sitä sanotaan, että kaikenlaista sattuu, kun tapahtuu - totta totisesti!

Pyörityksen ja vauhdin ohella olemme kuitenkin saaneet elää hetkiä, joista ammennamme voimavaroja tuleviin haasteisiin. Olemme saaneet muistoja, joita ilman elämän olisi tyhjempää. Löytäneet Ystäviä, jotka ovat kulkeneet rinnallamme. Valloittaneet paikkoja, joista olimme haaveilleet. Rohjenneet heittäytyä ja luottaa elämän vievän. Olemme eläneet hetkessä.

Kesän muistoja kartutimme seikkailemalla Italiassa sekä Kainuussa, jonne matkasimme suoraan kotimaahan saavuttuamme. Tuntuikin lähes epätodelliselta, että yhden päivän aikana on ennättänyt nauttia sekä café lattea yhdellä Rooman ihanista piazzoista, ihmisvilinää ympärillä ihmetellen että ihan perinteiset päiväkahvit Kuhmon ja Sotkamon kesätoreilla, sielläkin ihmisvilinää ihmetellen.

Rooman historiallisia tapahtumapaikkoja vilisi lähes jokaisen korttelin takana. Ohessa tunnelmapaloja tunnetuimmista: espanjalaiset portaat, Pietarinkirkko, Pantheon, Colosseum sekä Fontana di Trevi matkalaisten ihmettelyn ja ihastelun kohteena.

Roomasta matkamme suuntautui Toscanaan reppureippaillen junalla. Niin sitä onnistuttiin suunnistamaan "meidän möksälle"; oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan.

Lago del Casteglionen maalaismarkkinoilla satunnaiset matkailijat pääsivät nautiskelemaan kaikilla aisteilla ihania italialaisruokia.

Näissä näkymissä kelpasi aamulenkillä viivähtää pidempäänkin. Ihanat auringonkukkapellot, viiniviljelmät ja sypressikujat loivat upeat puitteet kumpuilevaan maastoon.

 



Tour de Italian jälkeen rastiviikolla koettiin löytämisen riemua. Mukaan mahtui myös hikeä, kaarroksia ja etsimistä... Kiitos Irma-mummille viikosta!