Kyllä minä niin mieleni...

...pahoitin, kun vanhuuden (so. vanha mutta uusi) keittiömme astianpesukone otti itseensä mokomasta ukkosesta ja sanoi yhteistyösopimuksensa irti. Ukkonen kumusi koko illan kauempana ja uskoimme jo siitä päässeemme.  Nukkumaan mentyämme se kuitenkin pyytämättä ja yllättäen räsähti juuri kotimme yllä. Hiljaisuus kodissamme vaihtui melko nopeasti aikamoiseksi sutinaksi, kun singahtelimme kiskomaan töpseleitä irti seinästä. Samaan aikaan ukkonen sai tarpeekseen eikä kumuakaan enää kuulunut. Huh, ehdimmepäs, huoahdimme...

Kyllä ei olisi kannattanut. Totuus selvisi sitten seuraavana aamuna, kun pari kuukautta palvellut astianpesukoneemme tuumasi jättää käynnistelyt kevväämmälle. Ettäkö olisi pitänyt sekin kiskoa irti seinästä? Missä sen pistorasia edes sijaitsee? Kyllä ei tarvinnut liki parikymmentä vuotta hyvin palvelleena eläkkeelle siirtynyttä edeltäjää kiskoa ukkosella irti seinästä. Tähänkö on menty hienon tekniikan kanssa? Ojasta allikkoon? 

Eipä auttanut muu kuin kuskata potilas Jyväskylään hoitoon. Jotakin virtapiiriä tai korttia odotettiin koneeseen Saksanmaalta asti. Lääkkeen saavuttua yritettiin herätellä konetta käyntiin. Vähän antoi merkkejä käynnistymisestä mutta siihen se jäi. Kyllä ei käynnistynyt. Todettiin vain, että tarvitaan toinenkin kortti. Sitä sitten odoteltiin jälleen...

Mitäkö tästä opimme? Taitaa olla vanhassa vara parempi. Liian hienoksi on mennyt tuo nykytekniikka. Jo muumeissakin (Tove Jansson: "Taikatalvi") tiedettiin viisaus, ettei ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan päälle päälle pitäisi panna lasikupua, jotta kasvi selviäisi kylmästä yöstä. Sen sijaan kukka selviää paremmin, jos sillä on hieman vaikeuksia. Melkoisen kömpelön aasinsillan kautta; kyllä olisi sovellettava tätä viisautta myös astianpesukoneisiin.

* * * * * *

...pahoitin, kun puhelinoperaattorini muisti minua ja lähetti laskuja ajanvietepalveluista. Ettäkö mistä? Otin yhteyttä operaattoriin. Oli nolo olo yrittäessäni vakuutella, että en ole kyllä senssilinjoille soitellut. Joskus numerotiedusteluun vain.

Selvisi etten ole soitellut senssilinjoille. Sen sijaan minun numerostani on tilattu pelit-lehden mobiilipelejä. Selasin vanhoja laskuja todetakseni, että kyllä on veloitettu aina tammikuusta 2011 asti ajanvietepalveluista ja lähes kuukausittain kahdesta kahdeksaan euroa. Mutta että mobiilipelejä? Minä kun olen niin innokas pelaaja. Ei, kyllä olette nyt erehtyneet. En edes tiedä, mitä pelejä puhelimestani löytyy. 

Niin jatkettiin selvitystä. Pelit-lehti sanoutui irti selvittelystä todeten etteivät ko. palvelut ole ainakaan heiltä peräisin. Uusi soitto operaattorille. Ties kuka hallitsee minun puhelintani ja on kaapannut numeron käyttöönsä? Mistä sitä nykyään tietää. Kaikki tuntuu olevan mahdollista. Kyllä ei ollut kaapannut kukaan. Selvisi, että numero, johon tilaus on välittynyt, kuuluu Buumi.net nimiselle firmalle. 

Ja matka jatkui jälleen. Ylen ystävällinen virkailija laittoi tekniikan pojat töihin. Selvisi, että olen joskus aiemmin tilannut yhden soittoäänen ko. firmalta puhelimeeni (sen ainoan, joka siis on tälläkin hetkellä käytössä...) ja samalla numeroni on rekisteröitynyt jollekin listalle ja siksi tällaisia mobiilipelejä lähetettiin. Kun olisi edes lähetetty. Mitään pelejä en ole puhelimeeni saanut. Ylen ystävällinen virkailija viestitti jälleen, että voivat palauttaa minulle ajanvietepalveluihin käyttämäni rahat, koska en ole nähtävästi peleistä hyötynyt. En ole hyötynyt en. Rahat saapuivat tilille. Kyllä olin iloinen, kun selvisi, etten niille senssilinjoille sentään...

Mitä tästä opimme? Kannattaa lukea puhelinlaskut tarkasti. Ihan sellaiset manuaaliset ja konkreetisti käsissä pidettävät eikä mitään e-laskuja. Ja soittoääneksikin kannattaa valita ihan perus Nokia-tune eikä mitään Egotrippiä. Kyllä näin on.

* * * * * *

... ilahdutin, kun kaiken sairaalassa juoksun, testien, kokeiden ja arvailujen jälkeen saimme Herra 13 ween kaveriksi Herra Aspergerin. Loppui osaltaan tämä epätietoisuus. Makustelin aluksi kaverin nimeä suussani. Jos palataan ajassa taaksepäin sellainen vajaa vuosikymmen, tuntuu juuri tämän kaverin saaminen Herran 13 ween elämään aika hyvältä. Muitakin kavereita oli matkan aikana tarjolla... 

Matkan varrella sitä huomaa kasvaneensa ainakin sen verran, että ensimmäistä kertaa jo synnytyslaitoksella koettu epäonnistuminen ja häpeä ovat vaihtuneet iloksi, onneksi ja kiitollisuudeksi. Jos pötköttelisimme jälleen vierekkäin: viereisellä pedillä ollut ja kuuluvasti onneaan - tottakai - hehkuttanut "täyden kympin tytön" äiti ja minä, niin voisin pystypäin ja ylpeänä kertoa, miten taitava Herra 13 weemme on monissa asioissa, vaikka "pelkässä olemissa on jo sinällään elämän arvo ja elämä saa siitä ilosta merkityksensä" (Iris Johansson).

Kyllä ei ollut helppoa hyväksyä Jumalan suurta suunnitelmaa. Kipunoin ja taistelin vastaan. Ladun varrella on ollut monia etappeja, joissa kuitenkin olen tuntenut Hänen kantavan. Sekin, että ladun varrelta on löytynyt samanlaista kipunointia tuntevia, on ollut siunaus. Näit heikkoutemme lävitse kuitenkin kasvunmahdollisuutemme ja voimavaramme: annoit meille juuri tämän lapsen.

Olisi niin helppoa sulkea kaikki muu ulkopuolelle ja pitää lasta vain omien siipiensä suojassa. Kaukana ympäröivästä maailmasta, hyväksi käyttämisestä, syrjimisestä, kiusaamisesta... Kaukana kaikelta pahalta. Löysin tänään itseni ajattelemasta napanuoran katkeamista; osaanko, uskallanko päästää irti, kun on sen aika? Kun on aika lähettää lintu lentoon, omille siivilleen?

Nyt

Iloitsen iloisesta, auttavaisesta, reippaasta ja taitavasta yläkoululaisestamme. Meillä on vielä hyvin aikaa. Aikaa harjoitella omille siiville nousemista ja aikaa rakentaa tukevia juuria.

Ps. Kiitos Tuomas Kyrölle hykerryttävän hauskoista ja innoittavista hetkistä Miniän ja Mielensäpahoittajan matkassa. Ruskeaa kastiketta odotellaan...

Kasvamisen sietämätön vaikeus

Sen piti olla vain tarkistuskysymys.

Tarkistuskysymys, olisiko tyttäreni, Neiti 11 Wee, kuullut parhaan ystävänsä saamasta ikävästä kirjeestä. Neiti 11 Wee totesikin pää painoksissa, lipsautti huuliensa välistä: "Äiti, älä nyt pahastu...". 

* * * * * *

Eilen illalla jouduin kohtaamaan äitiyden raastavimpia hetkiä. Kun oma lapsi toimii juuri päinvastoin, mihin häntä olemme yrittäneet kasvattaa; tietoiseksi siitä, miten toista ihmistä tulisi kohdella. Että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. 

Primitiiviset reaktiot puskivat esiin. Vain vaivoin sain  koottua itseni olemaan Äiti, Kasvattaja, Aikuinen. Oman lapsen ei hyväksyttävä -toiminta nosti pintaan myös omia tunteita. Päälimmäisenä epäonnistumisen.

Toimin niin kuin parhaaksi tilanteessa katsoin. Keskustelin tyttäreni kanssa ja kerroin, että hänen toimintansa oli kiusaamista. Kerroin olevani vihainen mutta ennen kaikkea pettynyt ja surullinen tapahtuneesta.

Tyttärenikin oli. Katumus ja pelko ystävyyden menettämisestä oli aitoa. 

Edellytin tyttäreni kertovan tapahtuneesta itse parhaan ystävänsä äidille. Parhaan ystävänsä kanssa tyttäreni kertoi sopineensa tapahtuneen - pyytäneensä anteeksi - jo aiemmin. Soitto oli vaikea mutta tyttäreni teki sen. Itku jatkui pitkälle puhelun jälkeen... Uskon kyyneleiden mukana valuneen myös helpotusta asian esilletulosta. Mitä kaikkea pienet ihmiset sisällään kantavatkaan?

Työmaallani opetan jo eppuluokkalaisilleni, että koulussa opetellaan ja harjoitellaan asioita elämää varten. Tarvitaan pään ja käden viisautta mutta myös ennen kaikkea sydämen ja sielun viisautta. Tietämystä omista tunteista sekä ymmärrystä omaa toimintaa ohjaavista arvoista. 

Onneksi on Lapsuus. Saan etsiä, erehtyä, epäonnistua. Saan harjoitella elämässä niin tärkeitä vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja; opetella anteeksi pyytämistä ja antamista. Ei tarvitse olla valmis. 

Tokko olemme koskaan? Aikuisenakin - muka hyvin harjoitelleena - löytää itsensä välillä etsimästä, erehtymästä ja epäonnistumasta. Joskus opin tie vain on kivinen ja oppi tulee hakea kovimman kautta.

Ehkä se onkin siinä. Että vain kivun kautta oppii tuntemaan myös kirkkauden.

* * * * * *

Kummityttäremme pääsee pian ripille ja  saamme olla siunaamassa häntä alttarilla. Eilen nukkumaan käydessäni ajatukset hakeutuivat omaan rippikouluaikaan ja muistojen kätköistä mieleeni nousivat isoseni minulle riparista muistoksi kirjoittamat säkeet:

Rakasta minua eniten silloin, kun rakkautta vähiten ansaitsen. Sillä silloin sitä eniten tarvitsen.

Elämälle nöyränä,

Ruptura tendo hamstring l. sin.

Sitä se on ollut... Nyt jo liki kolme viikkoa. Elämäni ensimmäinen urheiluvamma-operaatio. Hallitus tosin sanoo, että "aika pitkälle pääsit ennen ensimmäistä". Ja tokihan se näin on. Liikuin ja harrastin ilman suurempia kipuja ja kolotuksia - kiitos lihashuollon ja ehkä hyvän onnenkin - kunnes kahdeksan vuotta sitten repesi. Takareisi nimittäin. Lähes totaalisesti irti istuinkyhmystä.

Enpä tapahtumahetkellä arvannut millaiseen pyöritykseen tuo loppuvenyttelyssä tapahtunut työtapaturma minut veisi. Kenties ei lääkärikään, sillä ensimmäisellä lääkärikierroksella, ultraäänen jälkeen todettiin, että eiköhän aika tee tehtävänsä ja paranna mahdollisen repeämän. Repeämän,  mitä ultra ei paljastanut. Lisäohjeena sain "eihän sitä ole pakko juosta tai pelata enää tuon ikäisenä". Silloin tuo lääkärin toteamus jopa hieman nauratti enkä sitä niin todesta ottanut mutta jälkikäteen se on kyllä hämmästyttänyt; ikänsä liikkuneelle, reilulle kolmikymppiselle, tuollainen lääkärinohje tuntui epäasialliselta.

Niin sitä sitten odotettiin, että jalka ajan mittaan kuntoutuu. Kahdaksan pitkää vuotta. Välillä jalka oli parempi, välillä pahempi. Monia hyviä muistoja on niiltä hetkiltä, kun jalka ei oireillut. Kaisan kanssa pyöräsuunnistettiin hienosti ja juoksukin kulki lennokkaasti monissa koitoksissa.  Ikäviäkin muistoja mahtuu matkaan: muistan monet kerrat istuneeni kyyneleet silmissä auton ratissa, kun jalkaa särki niin kovasti. Jaksoin silti uskoa, että kyllä se siitä paranee.

Kunnes tänä keväänä usko ei enää riittänyt. Magneettikuvat paljastivat sen, mitä ultraääni seitsemän vuotta sitten ei. Ja tässä sitä siis ollaan. Meneehän se kesä näinkin kyynärsauvojen avulla... Jalka tuntuu tällä hetkellä kireältä ja välillä tahtoo mielikin kiristyä - tokko tuosta enää on jalaksi? Hallitus neuvoo käyttämään myönteistä asennetta paranemiseen: seuraavat kuusi kuukautta, matki Naantalin aurinkoa - tarttuvaa kesäkipaletta mukaellen.

******

Downshiftaus on päivän sana. Hitaasti kiiruhtaen pääsee tiettävästi yhtä hyvin perille. Ellei jopa paremmin.

Niinpä...

...olen iloinnut ja liikuttunut kukkapenkkien väriloistosta; pionien huumaavasta tuoksusta. Basilikan itämisestä ikkunalaudalla. Päiväkahveista. Pienestäkin katselukierroksesta kirpparilla. Kirjahyllyn kirjoista. Mökkiretkestä lapsuuden maisemiin. Ystävien viesteistä ja vierailuista. Kummityttäremme naurusta. Lasteni taitavista käsistä. Hallituksen sipsutuksesta. Vanhempieni huolenpidosta. Jopa ystävien mahdollisuuksista etsiä rasteja Kainuun korvissa...

Kärsivällisyyttä. Sitä tämä on totisesti opettanut.

Ennen oli polku ja nyt on tie...

Vai oliko se toisinpäin? Odotettu ja ansaittu kesäloma alkoi ajatusmatkalla omaan lapsuuteen. Kulkiessani pitkin lapsuuden leikkiympäristöjä totesin ajan tehneen tehtävänsä; kaikki tuntui olevan silloin niin kaukana ja niin suurta. Elämän mittakaavat ovat kuitenkin muuttuneet ja vakiintuneet 1: 10 000 ellei jopa pienemmälle tasolle. Eikä tämä tiettävästi johdu edes ikänäöstä...

Se, että elämä on tässä ja nyt - kaikki on lähellä - on juuri sitä, mihin nykytrendit pyrkivät. Itsekin olen yrittänyt usein motivoida kehoani ja ennen kaikkea mieltäni tarttumaan hetkeen. Nytku -elämää sitku -elämän tilalle. Mutku...

...se olisikin niin helppoa. 

* * *

Olipa ihanaa katsella lasten iloa urheilukentän laidalta käsin. Todeta nostalgisena, että vastahan sitä itsekin kirmasimme pitkin kenttää, loikkasimme, hyppäsimme, heitimme ja työnsimme... Käsittämätöntä,että siitä on kuitenkin jo reilusti kolmattakymmentä vuotta aikaa. Oman sukupolveni kasvot; samat Annit, Villet, Tommit ja Tiinat, löytyvät joukosta edelleen. Nyt kentän laidalta. Kannustamasta. 

Yksi asia ei ole kuitenkaan vuosien myötä muuttunut. Reijo & al. jaksavat edelleen hatunnoston ja kumarruksen arvoisesti järjestää ikäreitä. Luoda muistoja ja sytyttää unelmia! Kuinka moni lapsista onkaan jo haaveillut  maailmanmestaruudesta tai olympiavoitosta? 

Unelmat kantavat, vaikka eivät toteutuisikaan. Halu ja tahto saavuttaa jotakin määrittää suunnan tekemiselle, motivoi yrittämään ja kannustaa jatkamaan epäonnistumisista huolimatta. Ja jälkikäteen - ehkä vasta keski-ikäisenä - voi todeta saavuttaneensa saavutuksista Sen Kaikkein Tärkeimmän: sama into ja ilo, mikä lapsena liikkuessa löytyi, on olemassa edelleen! Sytytetty soihtu palaa!

* * *

Ihminen on merkillinen olio. Kun elämämme itsestäänselvyydet asetetaan kyseenalaisiksi, ymmärrämme niiden merkityksen. Kun joudumme turvautumaan pullotettuun veteen, muistamme pohjaveden suojelemisen tärkeyden. Ainakin tovin. Kun emme ole toisen luottamuksen arvoisia; emme saa sanottuja sanoja tai tehtyjä tekoja tekemättömiksi, muistamme vaalia ihmissuhteitamme tärkeimpänä pääomanamme. Ainakin tovin. 

Kun lapsuudessa sytytetty ilo ja into liikkua ei olekaan mahdollista, muistamme yrittää olla kiitollisia terveydestämme. Ainakin tovin.

Ja mikä merkillisintä? Juuri silloin, kun itsestäänselvyys kyseenalaistuu, haluaisimme ehdottomasti juuri sitä. Entäpä kaikkina muina päivinä?

Ja eritoten juuri silloin.

Online again...

Tänä vuonna blogini on ollut telakalla. Elämän ladun ovat vieneet ja tuoneet; ottaneet ja antaneet. Eilen illalla mökin saunan lauteilla mietin kulunutta vuotta todetakseni, että "kylläpä olemme monenlaisessa pyörityksessä mukana olleet". Ja niinhän sitä sanotaan, että kaikenlaista sattuu, kun tapahtuu - totta totisesti!

Pyörityksen ja vauhdin ohella olemme kuitenkin saaneet elää hetkiä, joista ammennamme voimavaroja tuleviin haasteisiin. Olemme saaneet muistoja, joita ilman elämän olisi tyhjempää. Löytäneet Ystäviä, jotka ovat kulkeneet rinnallamme. Valloittaneet paikkoja, joista olimme haaveilleet. Rohjenneet heittäytyä ja luottaa elämän vievän. Olemme eläneet hetkessä.

Kesän muistoja kartutimme seikkailemalla Italiassa sekä Kainuussa, jonne matkasimme suoraan kotimaahan saavuttuamme. Tuntuikin lähes epätodelliselta, että yhden päivän aikana on ennättänyt nauttia sekä café lattea yhdellä Rooman ihanista piazzoista, ihmisvilinää ympärillä ihmetellen että ihan perinteiset päiväkahvit Kuhmon ja Sotkamon kesätoreilla, sielläkin ihmisvilinää ihmetellen.

Rooman historiallisia tapahtumapaikkoja vilisi lähes jokaisen korttelin takana. Ohessa tunnelmapaloja tunnetuimmista: espanjalaiset portaat, Pietarinkirkko, Pantheon, Colosseum sekä Fontana di Trevi matkalaisten ihmettelyn ja ihastelun kohteena.

Roomasta matkamme suuntautui Toscanaan reppureippaillen junalla. Niin sitä onnistuttiin suunnistamaan "meidän möksälle"; oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan.

Lago del Casteglionen maalaismarkkinoilla satunnaiset matkailijat pääsivät nautiskelemaan kaikilla aisteilla ihania italialaisruokia.

Näissä näkymissä kelpasi aamulenkillä viivähtää pidempäänkin. Ihanat auringonkukkapellot, viiniviljelmät ja sypressikujat loivat upeat puitteet kumpuilevaan maastoon.

 



Tour de Italian jälkeen rastiviikolla koettiin löytämisen riemua. Mukaan mahtui myös hikeä, kaarroksia ja etsimistä... Kiitos Irma-mummille viikosta!

Viikonlopun saldoa

Olipa puuhakas viikonloppu...

Perjantain varsinaisten töiden jälkeen vierähti koululla tunti, jos toinenkin, lauantain myyjäispäivää valmistellessa. Ja mihin sitä ope karvoistaan pääsisi? Ajatukset jatkoivat vielä senkin jälkeen myyjäisten parissa, kun kaarsin Varianttini keulan koulun pihalta kotia kohden... Onneksi iltaan oli sovittu Akkakaffittelut - kiitos Päivi - ja sain ajatukset toviksi muihin kuvioihin ja superhyvän tuulen kohoamaan Ystäviä tapaamalla. Kaffeilta kotiin ja yöpuhteisiin. Opea odottivat vielä oppilaskunnan ohjelman valmistelut kartanpiirtoineen ja palkinnon paketoimisineen.

Lauantaiaamuna kello herätti kuuden pintaan. Ennätin puuhastella aamutoimien ohella tovin kotiäidin askareita, minkä jälkeen suuntasin Neiti 9 Ween kera koululle. Siellä valmisteluja, lasten tsemppausta päivää varten, myyjäiskuviot, kiitokset, siivoukset ja sitten ansaitulle - tosin lyhyehkölle - viikonloppuhuilille. Neiti 9 Wee osti myyjäisistämme kakun ja matkalta jo tilattiin kotijoukoilta päiväkahvit ja seuraa. Tiikerikakkua, nam... Päivän kääntyessä hämärän hetkeen, lähdimme ulkoiluttamaan itseämme suksien kera. Täytyy todeta, että tämä maistui kyllä tiikerikakkuakin makoisammalta syksyn sairastelujen jälkeen. Ensilumen hiihdoissa on aina aivan erityislaatuinen tunnelmansa! lllaksi lilaa luomeen ja seurantalolle hirvikeitolle ja kakulle. Tämän päivän jälkeen ei tarvinnut unta houkutella.

Sunnuntaiaamun ihanat rutiinit: päivän lehdet ja kahvikuppi! Miten niistä nautinkaan! Lehdestä huomasin Petri Laaksosen konsertoivan tänään Jyväskylässä. Konsertin pohjalta hänestä oli lehdessä myös juttu, mikä kolahti jälleen kerran mielialaani ja tunnelmaan.

"Kyllähän iloa täytyy olla. Mitä tunnemaailmaan tulee, niin mäkin olen äärilaitojen ihminen. Sellainen seiska plus ei ole mulle mitään. Haluan, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Toivon, että ilo ja riemu sekä murhe ja suru voivat kulkea käsi kädessä. Ainakin ne kuuluvat kaikki elämään."

Nämä sanat sydämessäni lähdin jälleen ensilumille. Tällä kertaa matka taittui kelloa silmäillen, sillä hallitus oli lähdössä ulkoiluttamaan itseään pohjoisen hangille. Meidän kotiin jäävien hommana oli toimia taksina Tikkakoskelle. Sinänsä oikein mukava keikka, sillä samaan reissuun saimme mahtumaan vähän myös joulupukin apurina toimimista, normaalien ruokaostosten lomaan. Kotiuduttuamme illan ohjelmassa kassien purkamista ja tavaroiden paikoillen asettelua, pyykkäystä, mankelointia, silitystä, ruoan laittoa, imurointia, jäälyhtyjen tekoa, harmonikan soittoa, huomisen työmaan kuvioiden katsastusta, kokeiden korjausta, palautteiden kirjoittamista, hakepolttimon tsekkausta, iltasatua, lasten haleja ja Tuiskun rapsutusta.

Paljon tapahtui - paljon jäi vielä odottamaan tulevia viikonloppuja.

Syysflunssan kourissa, osa 2

Lomaviikomme jälkeen ennätin nauttia "lähes terveestä" olostani parin viikon ajan, kunnes Hän ilmaantui jälleen matkaseuralaisekseni. Olemme tutustuneet toisiimme syksyn mittaan perustellisesti, minkä vuoksi uskon tuntevani Hänet ja Hänen vaikutuksensa kehooni melkoisen hyvin. 

Päättäväisenä Hän tuumasi, että testataan vähän tyttöä: olisiko tuo sittenkään oppinut mitään lomaviikollaan tai koko vuonna tyytyväisemmästä elämästä? Niinpä Hän lähetti kurkkuuni raastinraudan, joka aluksi tuntui vain yskiessä. Toiseksi Hän päätti tukkia nenäonteloni, sillä hengityshän kulkee myös suun kautta. Ja jottei nyt kuitenkaan aivan liian helpoksi menisi: laitetaan tuosta kaupan päälle vielä äänikin aluksi bassosointiin ja sitten lopuksi kokonaan telakalle. Näin Hän päätti.

Ja mitäs minä siihen? Nöyrän hiljaisena otan vastaan sen, mitä annetaan käyden kuitenkin omaa pientää sotaani Häntä vastaan. Koska protestini ei ole nähtävästi mennyt läpi eivätkä soraääneni ja kimpaantumiseni tuottaneet tulosta tyydyn siis hengittelemään höyryä, juomaan lämmintä mehua, käyttämään sarvikuonokannua ja A-vitamiini -tippoja sekä huilailemaan.

Eilisen ja tätä päivää olen nyt viettänyt Hänen seurassaan kotona. Oppi on mennyt perille. Kyllä: jokainen päivä, mihin saamme herätä terveenä, on kiitollisuuden päivä. Kiitollisena katson myös ikkunasta avautuvaa valkoista näkymää. Viime yönä luonto pukeutui jälleen lumihuntuun, tuoden valoa syksyn pimeyden keskelle ja ikään kuin merkin ja muistutuksen minulle uskon voimasta.