Vapaa


Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin jotka ohjailee mun elämää

jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa

en tiedä onko se väärin
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
sillä niin olis käynyt jos ois jäänyt eiliseen kii
joku mua piteli siinä se oli niin kamalan vahva
eikä se halunnut päästää irti
melkein kuin lihaa ja verta suurempi vuorii ja merta
se sellaiseksi kasvoi mun päässä

Toni Wirtanen

* * *

Latasin alkuvuodesta puhelimeni soittoääneksi Kaija Koota miettimättä sen kummemmin syytä tähän; levyhyllystä sormet hakivat "sitä oikeaa", pysähtyen Kaijan levyn "Irti" kohdalle. Nyt tuo soittoäänivalinta on saanut uudenlaisen merkityksen. Via de la Platalta kotiuduttuamme havahduin kuuntelemaan Toni Wirtasen tekemää sanoitusta tiedostaen samalla sanojen merkityksen omassa elämässäni.

Olen aina kokenut olevani melkoisen pedantti. Huoli-Maireen yhdistetty kiltti ja tunnollinen suorittaja, joka polttaa usein kynttiläänsä molemmista päistä kodin, työn ja harrastusten aallokoissa. Välillä olen kuvitellut itseni ja työpanokseni niin tärkeäksi, etten ole osannut sanoa ei. En silloinkaan kuin ehkä olisi pitänyt. Ja kyllä: olen jopa nauttinut narsistisesti kätteni jäljistä sekä siitä, että minua on pyydetty mukaan erilaisiin asioihin niin työmaalla kuin harrastustenkin parissa.

Muistan lukeneeni Keskisuomalaisesta joskus mielenkiintoisen jutun siitä, miten vapaa-aika ja koti voivat uuvuttaa yhtä lailla työn ohella. Minäkin kipuilin asian kanssa vuosia. Aluksi luulin olotilaani ja tasapainoiluani kodin, työn ja harrastusten parissa tunnollisten suorittajien normaaliksi Jaakobin painiksi tai kuuluisaksi ikäkriisiksi. Kun elimistöni alkoi oireilla, oli pakko myöntää oman itseni ohella myös muille, että olin  p u h k i.

Totesin "sairastuneeni" tautiin nimeltä riittämättömyys. Tavoitteet alkoivat näyttäytyä elämässäni entistä enemmän komparatiivimuodossa. Ei riittänyt, että olisin ollut kestävä, sisukas tai vahva; vaadin itseltäni aina enemmän. Kotona, töissä, harrastuksissa. Kaikessa. Latasin lomiin paljon ja petyin, jos muut eivät ymmärtäneet jakaa tavoitteita kanssani. Vähitellen kierre oli valmis. Olisin halunnut, tahtonut ja tehnyt mutta en yksinkertaisesti saanut tartuttua kiinni asioihin. En jaksanut. Hälytyskelloni soivat vasta kesällä 2012, kun jalkaleikkaukseni jälkeen totesin nauttivani siitä, että sain vain olla. Sain parannella jalkaani eikä minun odotettukaan tekevän mitään suurta.

Olen ymmärtänyt olleeni oivallinen ja otollinen maaperä uupumukselle. Tunsin huonoa omaatuntoa lähes kaikesta. Siitä, etten ollut aidosti läsnä silloin, kun olin kotona; siitä, etten useinkaan kyennyt olemaan aikuinen lasten kanssa kiistellessäni; siitä, että koti ei tuoksunut suursiivotulta tai pullalta; siitä, että päivätyöt tahtoivat venyä yötöiksi; siitä, että kukkapenkit rehottivat kitkemättöminä; siitä, että en osallistunut talkoisiin harrastukseni parissa; siitä, etten lähtenyt lenkille; siitä, etten kyennyt pitämään tätä palettia koossa... Uupumustani ei yhtään helpottanut se, että huolehdin, murehdin ja vatvoin asioita etukäteen... Kaikkia ja kaikkien. Huolikenttäni laajentui ja pursui vuosien saatossa yli äyräidensä.

Caminolla kulkiessani koin alkutaipaleen koti-ikävästä selvittyäni levollisuutta. Luonnon keskellä, kaikesta painolastista riisuttuna kulkeminen sekä yksinkertainen ja rutiininomainen vaelluselämä olivat omiaan pysähdyttämään minut ja keskittymään olennaiseen: sielun hoitamiseen. Oivalsin miten ilotonta elämäni oli ollut sisäisesti. Oli suorastaan ravisuttavaa läpikäydä elämäänsä ja ottaa etäisyyttä arjen pyöritykseen; kiireeseen, suorittamiseen ja huolehtimiseen.

Tekemistäni, olemistani ja suorittamistani ei ollut vienyt pitkään aikaan eteenpäin sen enempää syttynyt kuin sytytettykään liekki vaan jokin ulkopuoleltani ohjattu pakko, jonka olin itse rakentanut pääni sisälle. Ulkoisesti olotilaani ei varmasti ole minusta huomannut - uskon näyttäneeni samanalaiselta, iloiselta Jonnalta kuin ennenkin. Myöntymällä mukaan moneen orjuutin kuitenkin itseäni henkisesti siitäkin huolimatta, että sain itselleni paljon; pyrin "kilttinä tyttönä" miellyttämään muita ja hakemaan hyväksyntää.

Vuosien ajan sanan ei tai sen muunnosten sanominen aiheutti sisälläni melkoista kiemurtelua, sillä en halunnut pahoittaa tai loukata kenenkään mieltä. Yritän jaksaa muistuttaa itseäni siitä, että omien voimavarojen tarkasteleminen ja niiden toteaminen riittämättömäksi johonkin tehtävään - juuri sillä hetkellä - on paitsi luottamusta mutta myös rehellisyyttä sekä itseä että toista kohtaan. Usein se mielletään kuitenkin negatiivissävytteisesti haluttomuudeksi, asioiden pakoiluksi tai jopa laiskuudeksi. Vai mielletäänkö? Ehkä tämänkin oletuksen olen rakentanut itse pääni sisälle...

Vuorotteluvapaani käännyttyä alkavan lukuvuoden odottamiseksi, yritän jatkaa valitsemallani "vapaalla" tiellä. Yritän päästää irti turhasta huolehtimisesta ja olla tyytyväinen niihin pieniinkin asioihin, joita saan tehdä ja saan tehdyksi: kohoavasta pullataikinasta, silityspinon madaltumisesta tai vaikkapa vain lehden lukemisesta ja olemisesta. Yritän olla myös tavoittelematta kuuta taivaalta, sillä "niin kävis, jos jäis eiliseen kii".

Yritän.

 

Erilainen mutta ei huonompi

Vietimme viikon yläkouluikäisten Asperger-nuorten sopeutumisvalmennuskurssilla. Viikko kokonaisvaltaisessa ja intensiivisessä täysihoidossa samaa arkea ja juhlaa elävien perheiden kera asetti jälleen kerran asioita oikeisiin mittasuhteisiinsa ja antoi pintaluotausta syvempiä ajattelun aiheita. Meillä on ihanat lapset!

* * *

Mitä mukaan matkalaukkuun, voimaksi virran varrelle,

opiksi, ohjeeksi ongelmiin?

Ryhmässä rentouduimme; tuimme toinen toisiamme.

Kertasimme kulunutta kevättä; tavoitteita, teemoja tarkensimme.

Reippaasti retkeilimme; istuimme iltaa, saunoimme suvessa.

Hassuttelimme hetkittäin; arkojankin asioita avasimme.

Monenlaista mukavaa menoa; leppoisaa lekotteluakin.

Miksi?

Kivat, kamalat kakaramme - aamujemme auringot, iltojemme ilot.

Erilaiset epelit - tavattoman taitavat tenavat.

Arjen askareemme - huomisen haasteemme.

Jotta jokainen jossakin, löytäisi lokeronsa, oppisi olemaan.

Selviäisi sakin seassa, vahvuuksistaan voimaantuisi.

Tiedostaisi taitonsa, tietonsa - iloitsisi itsekin isosti.

Kavereiden kera kulkisi, arvostaisi aitoja asioita.

Miten?

Huolehtimalla hyvinvoinnistamme, parisuhteeseen panostaen.

Armeliaalla asenteella, vertaistuesta vahvistuen.

Rutiineja rakentaen, pala palaan pilkkoen.

Joustavasti joutenollen, tarpeita, tunteita tarkastellen.

* * *

Jälleen jatkamme jotosta.

* * *

Kiitos "sopekollegoille" viikosta,

Epilogi Via de la Plata

Highlights

Elämysten etsimistä 
* Kaukana omalta turvallisuusalueelta
* Albergejen yhteismajoitukset; caminon suola
* Majapaikkojen jääkylmät suihkut
* Kaiteettomat kerrossängyt 
*  Aamukasteiset polut
* Auringonnousut vuorenrinteiden takaa
* Korkkipuupuistikot
* Kukkaniityt ja nummimaisemat
* Viiniviljelmät ja oliivipuulehdot
* Surumielisinä roikkuvat eucalyptuspuut
* Sateen rummutus sadeviitan kylkeen
* Vastatuuleen puskeminen
 * Takanlämpö sadepäivän jälkeen
* Punamultaiset tiet
* Viljapeltojen nauhat
* Kivivirrat laakson pohjalta ylöspäin
* Lehmien laiduntaminen vuorten rinteillä
* Lumihuippuiset vuoret auringon säteissä
* Sirkkojen siritys ja lintujen laulu 
* Paikallisliikenteen toimivuus
* Aamukahvit kuppiloissa
* Viinitilkka ja köyhät ritarit matkan varrella
* Kukonlauluun herääminen
* Santiagoon saapuminen
* Katolinen messu

Hiljaisuutta 
* Caminon lumo ja taika
* Kiireettömyys
* Hetkessä eläminen; tässä ja nyt
* Hiljaiset kylätiet
* Kirkot keskellä kylää
* Laajalti aukeavat maisemat
* Rinnakkain mutta yksin
 * Manaja...

Paljon
* Suuren Suojaa
* Koti-ikävä
* Liikutuksen kyyneleet
* Rinkan paino hartioilla
* Vuodatetut hikipisarat
* Oikean tien etsiminen 
* Huoli Äidin jaloista
* Kielikylvyt kanssamatkaajien seurassa
* Loputtoman pitkältä tuntuvat hiekkatiet
* Koiratarhat
* Omien rajojen koetteleminen
* Paikallisten ja kanssamatkaajien kannustus
* Leikittelevät säät
* Iltarutiinien toistaminen päivästä toiseen

Tähystyksiä 
* Uuden alku
* Vähemmän on enemmän
* "Kisakireyden" katoaminen 
* Ajattomuus ja aikatauluttomuus
* Itseluottamuksen vahvistuminen
* Sisäisen ilon jälleenlöytyminen
* Elämän laduilla ei kohdata sattumalta
* Never go back with my backpack....

* * *

Omnia mea mecum porto,

Kotimatkalla

Santiagoon saapumisemme jälkeisenä viikonloppuna kroppa odotti edelleen lähtöstarttia... Vaelluksemme ajan se oli tottunut säännöllisen kurinalaiseen elämään: herätys n. klo 6 - jopa ennen, kiireisimpien kanssamatkaajien aamustarteista riippuen, aamupesu, rinkan pakkaus, jalkojen teippaus ja siivous. Aamupala joko albergessa tai desayuno läheisessä kahvilassa. Tien päälle. Kun tutut aamurutiinit eivät toistuneetkaan, iski kroppaan vaellushaikeus: oliko tämä nyt tässä?

Aamurutiinit vielä kertaalleen. Lähtöaamu.

Vaelsimme reilut viisi viikkoa Espanjan halki apostolinkyydillä etelä-pohjoissuunnassa; kotimatkamme aloitimme edelleen halkomalla Espanjan mannerta. Nyt vuorossa oli kuitenkin bussimatka länsi-itäakselilla, kun istahdimme Barcelonaan menevään bussiin 17 tunnin ajaksi. Vuoret kohosivat moottoritien reunoilta kuin Alpit; lehmät laidunsivat rinteillä vaaleanvihreässä lehtipuutaustassa ja lumihuippuiset vuoret loistivat kilpaa auringon säteiden kanssa. Toisaalla galicialaisia "kivikyliä" kirkontorneineen. Tämä maisema ja nämä näkymät. Sydän heitti kuperkeikkaa...

Barcelonaan saapuessamme heitimme lopullisesti hyvästit ihanan "asumattomille" ja hiljaisille pikkukylille, vaihtaessamme miljöön ja maisemat suurkaupungin sykkeeseen. Tervetulotoivotukseksi saimme opetuksen, josta toki olimme jo saapuessamme hyvin tietoisia mutta miten taitavasti tämä opetus toteutettiin, oli meille todellinen yllätys.

Bussiasemalla tuumailimme miten etenisimme tästä edelleen kohti lentokenttää. Äiti oli kunnostautunut caminollaan aikataulujen selvittämisessä ja espanjan kielen taidoissaan, joten hän lähti kyselemään infopisteestä varteenotettavia vaihtoehtoja lentokenttämatkalle. Minä jäin tavaroiden kanssa odottelemaan asema-aulaan rinkka selässäni ja äidin rinkka penkillä viistosti etuoikealla vieressäni. Äidin rinkan ja eväsnyytin viereen, omia jalkojani vasten, asetin myös oman "iltalaukkuni" eli pikkureppuni rahapusseineen, kameroineen ja puhelimineen kaikkineen. Reppuun olin pakannut myös vaihtovaatteita sekä kanssamatkaajiemme ihmetykseksi, mukanani koko vaelluksen kantamani termospullon.

Siinä sitten seurailin elämää ympärilläni mm. lukien seinän kyltistä varoituksen varkaista, ihastellen espanjalaisten naisten eleganttisuutta ja kauneutta sekä reagoiden takanani käytyyn kovaääniseen keskusteluun siirtämällä katseeni ehkä viiden sekunnin ajaksi pois pikkurepustani. Kääntäessäni katseeni takaisin penkille, minut täytti epätodellinen olo. Missä ihmeessä se reppu on? Tähänhän minä sen juuri äsken laitoin. Mitä tämä on? Sillä samalla hetkellä kuulin termospulloni kolahduksen lattiaa vasten ja tajusin miehen viistosti etuvasemmalla, selkä minua vasten, asettavan reppuni lattialle. Syöksyin repun kimppuuun ja irvistin miehelle, joka esitti suuresti hämmästynyttä kysellen samalla: what? Tsekkasin repun sisällön. Kaikki tallella. Helpotus repun ja siellä olleiden tavaroiden löytymisestä oli niin suuri, etten aluksi edes tajunnut, että mieshän yritti ryöstää minut.

Jälkikäteen totesimme Äidin kanssa, että takanani käyty kovaääninen keskustelu oli tyypillinen huomionsiirto pois tavaroista -keskustelu, jolla minut totaalisesti saatiin huijatuksi. Samalla totesimme, että kovaääninen puhuja oli repun ottaneen miehen apuri ja viereisessä pöydässä istui kolmas, joka tapahtuneen jälkeen - muka huolissaan - kyseli minulta, onko kaikki hyvin. Samaan aikaan, minun istuessa huojentuneena reppu tiukasti halauksessani ja vielä tapahtunutta sulatellen, repun ottanut mies poistui vähin äänin takavasemmalle.

Että se oli sitten se termospullo, jonka mukaanottamista jo Rakkaat kotona naureskelivat ja jonka aiheuttamalle lisäpainolle kanssamatkaajamme päätään pyörittivät! Termospullon kolahtaminen lattiaan oli toisaalta merkki hätääntyneelle peregrinolle ja toisaalta merkki, johon repun ottanut henkilö ei varmasti ollut varautunut. Miten ikävä loppu upealle vaelluksellemme olisikaan tullut, jos mies olisi onnistunut aikeissaan. Nyt tiedän myös: lisäpainosta huolimatta oli tarkoitettu, että kantaisin termospulloa mukanani. Joku oli ajatellut asian minun puolestani.

Tapahtuneesta huolimatta en missään ole pelännyt vaelluksellamme niin paljon kuin Helsinki Cityyn aamuyöstä saapuessani. Katsoin Suomi-kuvaa ympärilläni - yössä juhlivia ja lähes tiedottomana pyöriviä - surullisena enkä yhtään ihmettele miksi meiltä reissussa kyseltiin suomalaisten alkoholinkäytöstä ja itsemurhista. Kontrasti espanjalaisen pikkukylän yöelämään oli niin valtava. Samalla se ystävällisyys ja vieraanvaraisuus, mitä välimerellinen kulttuuri meille tarjosi, nousi arvoasteikossani korkealle enkä voinut välttyä hyräilemästä Teleksin osuvaa sanoitusta:

Kotimatkalla katsoin niitä ohikulkevia

missä se päätetään kuka saa

sen pienen palan onnea

 Onnen pisaroita poimineena,

Perillä

Toukokuun viimeinen tulee jäämään sydämeeni loppuiäkseni.
Caminoni oli edennyt siihen vaiheeseen, että loppukiri
- Keimiön kiekerön neljännes -
odotti malttamattomana taivaltajaa tien päälle.
Via de la Platan viimeinen etappi.

Saapuminen Santiago de Compostelaan, katedraalin eteen,
nosti pintaan liikutuksen.
Kaikki otetut tuhannet ja taas tuhannet askeleet,
vuodatetut hikipisarat, puhjenneiden rakkojen ja
 kumaraan painuneiden harteiden aiheuttamat kivut,
väsymys, kylmyys
sekä matkan varrella koetut muut vastukset unohtuivat.
Ilo siitä, että selvisimme ja jaksoimme täytti jokaisen sielun sopen.
Emme pelkästään uneksineet tästä: teimme sen!

Katedraalin aukio täyttyi halauksista, aurinkoisista ilmeistä,
naurusta ja kyynelistä  eri caminoiden yhdistyessä
ja eri reiteiltä saapuvien peregrinojen kohdatessa.
Kaikkien yhteinen tavoite oli saavutettu.

Meidän kohdallamme tavoite ei täyttynyt sillä tavalla
kuin olimme etukäteen suunnitelleet ja toivoneet.
Me saavutimme tavoitteemme näin.

Jokainen camino on omanlaisensa;
jokainen peregrino tekee itse oman caminonsa.
Mikään tapa ei ole toista parempi, ei huonompi.
Täällä iloitaan jokaisesta.

* * *

Tänään ei teipattu aamulla jalkoja eikä heitetty rinkkaa selkään.
Muutamien vapaapäivien jälkeen caminomme jatkuu.

Oma perhe. Läheiset. Koti. Suomi.

Caminon opettamana,

Old bones and big thoughts

Viime viikon askellusta varittivat lukuisat, pitkaakin pidemmat nousut ja reisia yhta mukavasti polttelevat alaspaintulot. Valilla polku kiemurteli laakson pohjalla tammien ja solisevien purojen kupeessa, ymparilla kohoavien seinamien loistaessa purppuraa ja keltaista; valilla noustiin kanervameren keskelta kivivirtaa myoten jalleen ylospain lintujen sirkuttaessa tahtia taivallukselle.  Elamyksia lahes kaikille aisteille!

Aurinkoista matkantekoa
 

Aidin jalka ei ole kestanyt askellusta Zamoran jalkeen. Surullista, etta caminomme on edennyt nain, silla tiedan, etta Aiti olisi nauttinut naista nakymista. Senkin tiedan ettei Aiti aivan helpolla anna periksi... Niinpa Espanjan uskomattoman upeiden maisemien ihasteleminen seka omien rajojen testaaminen vaativilla reiteilla onkin ollut minun tehtavaani.

Olen matkannut "saksalaisessa ja australialaisessa herraseurassa" ja yopynyt "jatkana jatkien keskella". Tama tahan mennessa viisiviikkoinen on opettanut olemaan tyytyvainen hyvin vahaan; tuuleton ja suojaisa taukopaikka,  vahan yksityisyytta pesupaikoilla, vain muutamat yoheraamiset... Se, etta omat vaatteet ovat ennattaneet kuivahtaa ennen seuraavaa etappia ja iltaisin on saanut puhtaat kertakayttolakanat vuoteen suojaksi on jo suorastaan luksusta. Ladylike -tyylia opetellaan sitten jalleen kotona...

Kolmi- ja nelikymppisten etappien aikana olen saanut tavata mielenkiintoisia tuttavuuksia seka olla melkoisessa kielikylvyssa. Matkan varrella on vertailtu terveyspalveluja seka urheiluvalinetuotteita, nostatettu omaa valuuttaa, naurettu mita erikoisimmille aterioille (mm. siansorkkaa perunapedilla), kuultu liftimatkasta Englannista Australiaan; kayty lapi elaman kasikirjan iloja ja suruja - eroja ja uusia alkuja.  Kaikkein uskomattomin tunne on ollut se, etta aamulla heratessaan on huomannut ajattelevansakin englanniksi.

Naiden "vanhojen luiden" joukossa olen tuntenut itseni melkoiseksi noviisiksi. Yleensa caminoista kuljetaan ensimmaisena ns. Ranskan reitti - harvemmat aloittavat Via de la Platalla sen haastavuuden vuoksi. Kukaan tapaamistani kanssamatkaajista ei ole myoskaan taalla ensimmaista kertaa. Useimmilla on takanaan jo ainakin kolme caminoa - jopa yhdeksan caminon kulkijoihin olemme tormanneet. Mutta camino opettaa...

Taipaleen varrella onkin ollut aikaa kuunnella caminon opetuksia. Miten tamankaltaisella vaelluksella - tuntemattomien seurassa - voi oppia luottamaan itseensa enemman tai saamaan rohkeutta lisaa. Tai sita, miten pieni yksi ihminen taalla tuulten tuiverruksessa onkaan; hiekanjyvanen kivikon keskella.

Hiljaisuudessa, laajalti aukeavien vuorien paalla kulkiessaan voi myos kokea rakkaiden lasnaolon vahvempana kuin koskaan.

* * *

 Olevansa askeleen lahempana Jumalaa.

Taannoin höyhensaarilla prinsessahuoneessa

Monenlaista majapaikkaa olemme matkamme aikana kohdanneet.

Matkan parhaimpia majapaikkoja täydennettynä yhdellä betonibunkkerilla...
 

Etukäteen mielikuvani oli, että nukumme - jos kykenemme - suurissa jumppasalimaisissa huoneissa, vieri viereen ladatuissa kerrossängyissä. 

Toki tämänkaltaista majapaikkaa olemme testanneet; enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Osaa kanssamatkaajistamme on nimittäin siunattu niin syvillä ja hyvillä unenlahjoilla, että kun he pitkäkseen kerrossängyn "syliin" heittäytyvät, ovat he alta aikayksikön siirtyneet höyhensaarille suuren puusavotan kimppuun. Yritä siinä sitten vasta matkata samaan kohteeseen...

Ihaniakin poikkeuksia majapaikoista löytyy. El Cubo de la Tierra del Vinossa meitä hemmoteltiin heti albergeen saavuttuamme: Alberge F&M otti meidät vastaan kätellen sekä herkkulautasen (patonkia, juustoa ja makkaraa) ja viinitilkkasen kera. Majoituimme kanssamatkaajiemme "prinsessahuoneeksi" nimittämään kahden hengen huoneeseen, jonka pedeissä odottivat puhtaat fleece-lakanat sekä pyyhkeet. Siis jotakin aivan muuta kuin edellisen yön "hiirenpesä" tai jo aiemmin katsastettu "lutikkavuode"...

Majoituskohteen tason voi testata paitsi asiakaspalvelualttiudella mutta myös hyvin katsastamalla sen keittiön ja wc/suihkuhuoneen varustelun ja kunnon. F&M oli ollut nähtävästi kurssilla, joissa näihin asioihin oli panostettu.

Keittiö oli kauniisti sisustettu, kahvin- ja vedenkeittimellä sekä induktioliedellä ym. tykötarpeilla varustettu. Keittiö, jonka olisin voinut haluta omakseni. 

Kylpyhuone tuoksui oven avatessa puhtaalta. Heti. Sen suihkukoppiin saattoi astua koko jalkaterällä eikä tarvinnut esittää sen suurempia balettiaskeleita; aivan kuin ei wc-istuimen kohdallakaan.

Ja ennen kuin ennätimme likaisia vaelluskamppeitamme pyykkikoriin laittaa, oli talon emäntä jo kiikuttamassa niitä pesukoneeseen, kertoen samalla niiden tulevan puhtaina ja viikattuina takaisin.

F&M oli myös havainnut, että meidän pedegrinojen rinkoista ei välttämättä löydy deodoranttia, puhumattakaan valikoimasta hajuvesiä, joita oli sisällytetty niin makuu- kuin kylpyhuoneenkin sisustukseen. Ei kai syynä näihin sisustustuotteisiin sentään ollut s e luonnollinen tuoksu, jonka me pedegrinot jälkeemme jätämme?

Kahvia tarjottiin päiväunien päätteeksi ja aamulla matkaan lähtiessämme meidät halauksin opastettiin eteenpäin, buen camino -toivotuksilla täydennettynä.

Oi paikkoja, oi tapoja... Tämänkaltaisia perheyrityksiä on harvassa.