Aikuisurheilua...

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen - kaikui eilen koulussamme ansaitun kesäloman kunniaksi. Vaikka loman - jota myös kesäkeskeytykseksi kutsutaan - alkaminen on odotettua, on se samalla myös pienen tilinpäätöksen aika. Mihin tämä vuosi oikein hurahti, mitä kaikkea saimmekaan aikaan ja toisaalta; mikä jäi odottamaan seuraavia lukuvuosia?

* * *

Luin kuukauden päivät sitten lehden palstalta, että ainakin yleisurheilun puolella on otettu "meille veteraaneille" uusi nimitys käyttöön. Voimmekin jatkossa tituleerata itseämme aikuisurheilijoiksi, mikä kuulostaa oikein mukavalta. Virallisesti aikuiseksi julistaminen tuntuu kuitenkin edelleen omalla kohdallani melko kaukaiselta, sillä niin vain löydän itseni tilanteesta ja tunnetilasta riippuen milloin lapsen milloin veteraanin roolista. Tosin aina olen elämässäni halunnut ajatella Helena Anhavan runon sanoin: Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi, älä tietyssä asemassa olevaksi, niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä. Tätä ohjetta tämä pieni lettipää noudattanee tänäkin kesänä! Elämässä ei ole koskaan liian paljon aitoa, lapsenomaista iloa!

Vaikka Hanna-kampaajani minulle vakuutteli, että ikä on vain numeroita paperilla, olen viime vuosina tuntenut itseni entistä useammin myös veteraaniksi. Siirryttyäni kunnioitettuun D40 -sarjaan, alkoivat aiemmin niin kaukaisilta tuntuneet kolotukset ja vammat vaivata alvariinsa. Aikamatka taaksepäin kertoo, että yksi suurempi operaatio on tehty, magneettikuvia on otettu kahdet, ultrattu on lukuisia kertoja erinäisiä paikkoja, uusi operaatio on jo sovittu... Tämän mairen kolotus cv:stä löytyy nivusvammaa, takareisivammaa, tenniskyynärpäätä, veriarvojen heittelyä, huolia á la ladies... Kun yksi case on sulkeutunut, on toinen ollut odottamassa kulman takana.

 

Viimeisin tapaus piristi elämääni parisen viikkoa sitten. Avasin mtb-kautta Peurunka 4satanen-pyöräilytapahtumassa kuvitellen sen käynnistävän "aikuisurheiluni uutta starttia". Ensimmäinen maastopyöräkisa kuunaan, joten matkaan lähdettiin kuntosarjassa. Ketjuja riitti pitkin juurakkoisia polkuja, kiviä ja kantoja väistellen. Ketjujen lisäksi rankkuuttakin riitti, sillä 4 tapahtuman nimessä kertoi, että matkan varrella oli peräti neljä korkeuseroltaan lähes tai reilua 100 metrin nousua. Luulin, että mtbo-kokemus olisi tuonut minulle rohkeutta lasketella rinteitä mutta niin vain huomasin selkien katoavan näkyvistä horisonttiin. Pyörätekniikankin huomasin olevan niin ja näin -skaalalla enemmän sitä niin... Kuvitellut olen, että  n ä i l l ä reisillä jaksaa myös pyörittää suuremmankin mäen päälle mutta pois oli hypättävä taluttamaan. Tai niin yritin. Muutamaan otteeseen otin maatuntumaa, kun klossi kengän pohjassa ei suostunut irtoamaan lukosta. Ne tuntuivat sellaisilta kevyiltä muksahduksilta mutta matkan edetessä tiesin jo etteivät kyseessä olleet pelkät kevyet muksahdukset: juurakkoinen polku yhdistettynä jäykkäperäiseen Trekkiini tärisytti sen verran paljon etten enää kummastellut pohkeessani tuntuvaa kipua. 

Kylmää ja kohoa. Linkkausta ja särkyä - jälkimmäistä etenkin yöllä niin, että unet ovat jääneet melkoisen vähiin. Pieni eppuluokkalaisenikin sanoi, että "ope, sun ajatukset taitavat olla kyllä ihan sekaisin". Totuus tulee lapsen suusta, kuten sanotaan. Sumua on totisesti ollut. Kyseessä lienee kaatumisen aiheuttama niin kova tälli pohkeeseen ja sääreen pyörän rungosta tai kammesta, että seurauksena on ollut lihaksen sisäinen verenvuoto (oma dg). Niinpä oikean jalan pohkeessani ja sääressäni on nyt ollut parisen viikkoa ihana puna-sini-kelta-vihreä -kuvitus täydennettynä pinkeällä turvotuksella. Jos jotakin hyvää niin viikko sitten  lääkäri totesi ettei tukosta ainakaan tuolloin ollut (lääkärin dg-arvio: lihasrevähdys).

Pientähän tämä loppujen lopuksi on... Aikuisurheiluni uusi startti antaa kuitenkin vielä odotuttaa itseään. Loma - tohdin jo sanoa - alkaa siis jalan kuntoutuksella. Mutta jos jotain saisi toivoa, niin kiittimet ristiin ettei nyt ihan seuraavaan lukuvuoteen tarvitsisi odotella. Mutta jos niin käy niin otan senkin nöyränä vastaan yrittäen jaksaa ajatella Asta-ystävän ja kollegan sanoin: asioilla on taipumus järjestyä ennemmin tai myöhemmin.

* * *

31.5. ollut horoskooppi Länsi-Savossa sanoi:

"Eiköhän sinun kohdallesi ole jo sattunut riittävästi vastoinkäymisiä? Tarvitsetko niitä vielä lisää? Tuntuuko, kuin koko universumi olisi kääntynyt sinua vastaan eikä minkäänlainen vastaanpyristely tuota tulosta. Unohda salaliittoteoriat, sillä näyttää, että olet saanut synninpäästön ja tilanteesi helpottuu pian."

Hymy poskipäissä odotellen,

 

Hetken maailma on tässä

Silmät kiinni ja monitorit huutamaan.
Ei oo mitään muuta kuultavaa.
Hetken maailma on tässä.
Silmät kiinni niin tilaava kaipuu.
Vaadi kukaan ei mihinkään taipuu.
Hetken maailma on tässä.

Kun tuntuu ettet jaksa.
Oot antanu jo kaiken.

Ei teot enää vaivaa maksa.
Liian pitkään alla paineen.

Tauolle aihe on.

PistePiste/ Hetken maailma on tässä

* * *

Heräsin raukeana pitkästä aikaa hyvin nukutun yön jälkeen. Syyllinen hyviin uniin saattoi olla osaltaan se, että näillä vuosilla työpäivän mittainen autossa istuminen työpäivän jälkeen tuntuu jäsenissä huomattavasti enemmän kuin tyttövuosina. Pikainen katsaus ulos ja tosiasioiden toteaminen. En ollut nähnyt unta: silmäni avautuivat ihastelemaan valkoiseen lumivaippaan pukeutunutta luontoa ja taivaalta alas leijailevia lumitähtiä. 

Tunsin oloni etuoikeutetuksi Ystävä-kollegoiden suodessa minulle tämän hetken. Askelissa tuntui iloa ja riemua, kun suuntasin Hallituksen kanssa ruhtinaallisen aamupalan jälkeen kaamoksen keskelle. Mononpohjan putsaukset ja sauvan lenkkien kiinnitykset - tutut alkurutiinit ennen liikkeelle lähtöä. Muutaman napakan tasatyönnön jälkeen liuku juuri ajetulle luistelubaanalle. Wassberg ja mogren löytyivät selkärangasta; painonsiirto ja askellus vaativat muistutusta mutta potku potkulta, liuku liu'ulta nekin mukautuivat yhteiseen rytmiin ladulla.

Tämä hetki. Suksen kulku hangella. Koilliskairan tunnelma ja taika.

Kevyen matkavauhdin löydyttyä sisäinen hiihtäjä minussa sai vallan. Sydän takoi rinnassa huomattavasti enemmän kuin aerobisella kynnyksellä mutten tuntenut itseäni väsyneeksi. Jatkoin ilottelua suksilla. Tunnustelin ja kokeilin miten sydän reagoi tv-nousun irtiottoon. Reagoi se. Takoi vimmatusti; sen, mihin diesel-koneeni maksimissaan pystyi. Hengitykseni kiihtyi. Tuttu, ahdistava tunne pakotti keuhkojani - laajensi ne äärimmilleen. Reidetkin heräsivät. Happo poltteli, ravisteli pois loputkin unenrippeet. Vielä tuo tömpyrä. Kymmenen metriä, metri...

Tömpyrän jälkeen heittäydyin laskuasentoon. Palauttava lasku tasaannutti niin sykettä kuin hengitystä - reidet nauttivat vielä saamastaan happohyökkäyksestä. Lähes kaikkivoipa olo saavutti mielihyväkeskuksen: jaksoin! Huomasin hymyileväni ajatukselleni siitä, miten pienestä asiasta voi iloita, miten pienestä itseluottamus kohota.

Tämä hetki. Suksen kulku hangella. Koilliskairan tunnelma ja taika.

Ensilumilla Kuusamossa. 

* * *

Hetkestä kiitollisena,

 

Vapaa


Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin jotka ohjailee mun elämää

jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa

en tiedä onko se väärin
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
sillä niin olis käynyt jos ois jäänyt eiliseen kii
joku mua piteli siinä se oli niin kamalan vahva
eikä se halunnut päästää irti
melkein kuin lihaa ja verta suurempi vuorii ja merta
se sellaiseksi kasvoi mun päässä

Toni Wirtanen

* * *

Latasin alkuvuodesta puhelimeni soittoääneksi Kaija Koota miettimättä sen kummemmin syytä tähän; levyhyllystä sormet hakivat "sitä oikeaa", pysähtyen Kaijan levyn "Irti" kohdalle. Nyt tuo soittoäänivalinta on saanut uudenlaisen merkityksen. Via de la Platalta kotiuduttuamme havahduin kuuntelemaan Toni Wirtasen tekemää sanoitusta tiedostaen samalla sanojen merkityksen omassa elämässäni.

Olen aina kokenut olevani melkoisen pedantti. Huoli-Maireen yhdistetty kiltti ja tunnollinen suorittaja, joka polttaa usein kynttiläänsä molemmista päistä kodin, työn ja harrastusten aallokoissa. Välillä olen kuvitellut itseni ja työpanokseni niin tärkeäksi, etten ole osannut sanoa ei. En silloinkaan kuin ehkä olisi pitänyt. Ja kyllä: olen jopa nauttinut narsistisesti kätteni jäljistä sekä siitä, että minua on pyydetty mukaan erilaisiin asioihin niin työmaalla kuin harrastustenkin parissa.

Muistan lukeneeni Keskisuomalaisesta joskus mielenkiintoisen jutun siitä, miten vapaa-aika ja koti voivat uuvuttaa yhtä lailla työn ohella. Minäkin kipuilin asian kanssa vuosia. Aluksi luulin olotilaani ja tasapainoiluani kodin, työn ja harrastusten parissa tunnollisten suorittajien normaaliksi Jaakobin painiksi tai kuuluisaksi ikäkriisiksi. Kun elimistöni alkoi oireilla, oli pakko myöntää oman itseni ohella myös muille, että olin  p u h k i.

Totesin "sairastuneeni" tautiin nimeltä riittämättömyys. Tavoitteet alkoivat näyttäytyä elämässäni entistä enemmän komparatiivimuodossa. Ei riittänyt, että olisin ollut kestävä, sisukas tai vahva; vaadin itseltäni aina enemmän. Kotona, töissä, harrastuksissa. Kaikessa. Latasin lomiin paljon ja petyin, jos muut eivät ymmärtäneet jakaa tavoitteita kanssani. Vähitellen kierre oli valmis. Olisin halunnut, tahtonut ja tehnyt mutta en yksinkertaisesti saanut tartuttua kiinni asioihin. En jaksanut. Hälytyskelloni soivat vasta kesällä 2012, kun jalkaleikkaukseni jälkeen totesin nauttivani siitä, että sain vain olla. Sain parannella jalkaani eikä minun odotettukaan tekevän mitään suurta.

Olen ymmärtänyt olleeni oivallinen ja otollinen maaperä uupumukselle. Tunsin huonoa omaatuntoa lähes kaikesta. Siitä, etten ollut aidosti läsnä silloin, kun olin kotona; siitä, etten useinkaan kyennyt olemaan aikuinen lasten kanssa kiistellessäni; siitä, että koti ei tuoksunut suursiivotulta tai pullalta; siitä, että päivätyöt tahtoivat venyä yötöiksi; siitä, että kukkapenkit rehottivat kitkemättöminä; siitä, että en osallistunut talkoisiin harrastukseni parissa; siitä, etten lähtenyt lenkille; siitä, etten kyennyt pitämään tätä palettia koossa... Uupumustani ei yhtään helpottanut se, että huolehdin, murehdin ja vatvoin asioita etukäteen... Kaikkia ja kaikkien. Huolikenttäni laajentui ja pursui vuosien saatossa yli äyräidensä.

Caminolla kulkiessani koin alkutaipaleen koti-ikävästä selvittyäni levollisuutta. Luonnon keskellä, kaikesta painolastista riisuttuna kulkeminen sekä yksinkertainen ja rutiininomainen vaelluselämä olivat omiaan pysähdyttämään minut ja keskittymään olennaiseen: sielun hoitamiseen. Oivalsin miten ilotonta elämäni oli ollut sisäisesti. Oli suorastaan ravisuttavaa läpikäydä elämäänsä ja ottaa etäisyyttä arjen pyöritykseen; kiireeseen, suorittamiseen ja huolehtimiseen.

Tekemistäni, olemistani ja suorittamistani ei ollut vienyt pitkään aikaan eteenpäin sen enempää syttynyt kuin sytytettykään liekki vaan jokin ulkopuoleltani ohjattu pakko, jonka olin itse rakentanut pääni sisälle. Ulkoisesti olotilaani ei varmasti ole minusta huomannut - uskon näyttäneeni samanalaiselta, iloiselta Jonnalta kuin ennenkin. Myöntymällä mukaan moneen orjuutin kuitenkin itseäni henkisesti siitäkin huolimatta, että sain itselleni paljon; pyrin "kilttinä tyttönä" miellyttämään muita ja hakemaan hyväksyntää.

Vuosien ajan sanan ei tai sen muunnosten sanominen aiheutti sisälläni melkoista kiemurtelua, sillä en halunnut pahoittaa tai loukata kenenkään mieltä. Yritän jaksaa muistuttaa itseäni siitä, että omien voimavarojen tarkasteleminen ja niiden toteaminen riittämättömäksi johonkin tehtävään - juuri sillä hetkellä - on paitsi luottamusta mutta myös rehellisyyttä sekä itseä että toista kohtaan. Usein se mielletään kuitenkin negatiivissävytteisesti haluttomuudeksi, asioiden pakoiluksi tai jopa laiskuudeksi. Vai mielletäänkö? Ehkä tämänkin oletuksen olen rakentanut itse pääni sisälle...

Vuorotteluvapaani käännyttyä alkavan lukuvuoden odottamiseksi, yritän jatkaa valitsemallani "vapaalla" tiellä. Yritän päästää irti turhasta huolehtimisesta ja olla tyytyväinen niihin pieniinkin asioihin, joita saan tehdä ja saan tehdyksi: kohoavasta pullataikinasta, silityspinon madaltumisesta tai vaikkapa vain lehden lukemisesta ja olemisesta. Yritän olla myös tavoittelematta kuuta taivaalta, sillä "niin kävis, jos jäis eiliseen kii".

Yritän.

 

Erilainen mutta ei huonompi

Vietimme viikon yläkouluikäisten Asperger-nuorten sopeutumisvalmennuskurssilla. Viikko kokonaisvaltaisessa ja intensiivisessä täysihoidossa samaa arkea ja juhlaa elävien perheiden kera asetti jälleen kerran asioita oikeisiin mittasuhteisiinsa ja antoi pintaluotausta syvempiä ajattelun aiheita. Meillä on ihanat lapset!

* * *

Mitä mukaan matkalaukkuun, voimaksi virran varrelle,

opiksi, ohjeeksi ongelmiin?

Ryhmässä rentouduimme; tuimme toinen toisiamme.

Kertasimme kulunutta kevättä; tavoitteita, teemoja tarkensimme.

Reippaasti retkeilimme; istuimme iltaa, saunoimme suvessa.

Hassuttelimme hetkittäin; arkojankin asioita avasimme.

Monenlaista mukavaa menoa; leppoisaa lekotteluakin.

Miksi?

Kivat, kamalat kakaramme - aamujemme auringot, iltojemme ilot.

Erilaiset epelit - tavattoman taitavat tenavat.

Arjen askareemme - huomisen haasteemme.

Jotta jokainen jossakin, löytäisi lokeronsa, oppisi olemaan.

Selviäisi sakin seassa, vahvuuksistaan voimaantuisi.

Tiedostaisi taitonsa, tietonsa - iloitsisi itsekin isosti.

Kavereiden kera kulkisi, arvostaisi aitoja asioita.

Miten?

Huolehtimalla hyvinvoinnistamme, parisuhteeseen panostaen.

Armeliaalla asenteella, vertaistuesta vahvistuen.

Rutiineja rakentaen, pala palaan pilkkoen.

Joustavasti joutenollen, tarpeita, tunteita tarkastellen.

* * *

Jälleen jatkamme jotosta.

* * *

Kiitos "sopekollegoille" viikosta,

Epilogi Via de la Plata

Highlights

Elämysten etsimistä 
* Kaukana omalta turvallisuusalueelta
* Albergejen yhteismajoitukset; caminon suola
* Majapaikkojen jääkylmät suihkut
* Kaiteettomat kerrossängyt 
*  Aamukasteiset polut
* Auringonnousut vuorenrinteiden takaa
* Korkkipuupuistikot
* Kukkaniityt ja nummimaisemat
* Viiniviljelmät ja oliivipuulehdot
* Surumielisinä roikkuvat eucalyptuspuut
* Sateen rummutus sadeviitan kylkeen
* Vastatuuleen puskeminen
 * Takanlämpö sadepäivän jälkeen
* Punamultaiset tiet
* Viljapeltojen nauhat
* Kivivirrat laakson pohjalta ylöspäin
* Lehmien laiduntaminen vuorten rinteillä
* Lumihuippuiset vuoret auringon säteissä
* Sirkkojen siritys ja lintujen laulu 
* Paikallisliikenteen toimivuus
* Aamukahvit kuppiloissa
* Viinitilkka ja köyhät ritarit matkan varrella
* Kukonlauluun herääminen
* Santiagoon saapuminen
* Katolinen messu

Hiljaisuutta 
* Caminon lumo ja taika
* Kiireettömyys
* Hetkessä eläminen; tässä ja nyt
* Hiljaiset kylätiet
* Kirkot keskellä kylää
* Laajalti aukeavat maisemat
* Rinnakkain mutta yksin
 * Manaja...

Paljon
* Suuren Suojaa
* Koti-ikävä
* Liikutuksen kyyneleet
* Rinkan paino hartioilla
* Vuodatetut hikipisarat
* Oikean tien etsiminen 
* Huoli Äidin jaloista
* Kielikylvyt kanssamatkaajien seurassa
* Loputtoman pitkältä tuntuvat hiekkatiet
* Koiratarhat
* Omien rajojen koetteleminen
* Paikallisten ja kanssamatkaajien kannustus
* Leikittelevät säät
* Iltarutiinien toistaminen päivästä toiseen

Tähystyksiä 
* Uuden alku
* Vähemmän on enemmän
* "Kisakireyden" katoaminen 
* Ajattomuus ja aikatauluttomuus
* Itseluottamuksen vahvistuminen
* Sisäisen ilon jälleenlöytyminen
* Elämän laduilla ei kohdata sattumalta
* Never go back with my backpack....

* * *

Omnia mea mecum porto,

Kotimatkalla

Santiagoon saapumisemme jälkeisenä viikonloppuna kroppa odotti edelleen lähtöstarttia... Vaelluksemme ajan se oli tottunut säännöllisen kurinalaiseen elämään: herätys n. klo 6 - jopa ennen, kiireisimpien kanssamatkaajien aamustarteista riippuen, aamupesu, rinkan pakkaus, jalkojen teippaus ja siivous. Aamupala joko albergessa tai desayuno läheisessä kahvilassa. Tien päälle. Kun tutut aamurutiinit eivät toistuneetkaan, iski kroppaan vaellushaikeus: oliko tämä nyt tässä?

Aamurutiinit vielä kertaalleen. Lähtöaamu.

Vaelsimme reilut viisi viikkoa Espanjan halki apostolinkyydillä etelä-pohjoissuunnassa; kotimatkamme aloitimme edelleen halkomalla Espanjan mannerta. Nyt vuorossa oli kuitenkin bussimatka länsi-itäakselilla, kun istahdimme Barcelonaan menevään bussiin 17 tunnin ajaksi. Vuoret kohosivat moottoritien reunoilta kuin Alpit; lehmät laidunsivat rinteillä vaaleanvihreässä lehtipuutaustassa ja lumihuippuiset vuoret loistivat kilpaa auringon säteiden kanssa. Toisaalla galicialaisia "kivikyliä" kirkontorneineen. Tämä maisema ja nämä näkymät. Sydän heitti kuperkeikkaa...

Barcelonaan saapuessamme heitimme lopullisesti hyvästit ihanan "asumattomille" ja hiljaisille pikkukylille, vaihtaessamme miljöön ja maisemat suurkaupungin sykkeeseen. Tervetulotoivotukseksi saimme opetuksen, josta toki olimme jo saapuessamme hyvin tietoisia mutta miten taitavasti tämä opetus toteutettiin, oli meille todellinen yllätys.

Bussiasemalla tuumailimme miten etenisimme tästä edelleen kohti lentokenttää. Äiti oli kunnostautunut caminollaan aikataulujen selvittämisessä ja espanjan kielen taidoissaan, joten hän lähti kyselemään infopisteestä varteenotettavia vaihtoehtoja lentokenttämatkalle. Minä jäin tavaroiden kanssa odottelemaan asema-aulaan rinkka selässäni ja äidin rinkka penkillä viistosti etuoikealla vieressäni. Äidin rinkan ja eväsnyytin viereen, omia jalkojani vasten, asetin myös oman "iltalaukkuni" eli pikkureppuni rahapusseineen, kameroineen ja puhelimineen kaikkineen. Reppuun olin pakannut myös vaihtovaatteita sekä kanssamatkaajiemme ihmetykseksi, mukanani koko vaelluksen kantamani termospullon.

Siinä sitten seurailin elämää ympärilläni mm. lukien seinän kyltistä varoituksen varkaista, ihastellen espanjalaisten naisten eleganttisuutta ja kauneutta sekä reagoiden takanani käytyyn kovaääniseen keskusteluun siirtämällä katseeni ehkä viiden sekunnin ajaksi pois pikkurepustani. Kääntäessäni katseeni takaisin penkille, minut täytti epätodellinen olo. Missä ihmeessä se reppu on? Tähänhän minä sen juuri äsken laitoin. Mitä tämä on? Sillä samalla hetkellä kuulin termospulloni kolahduksen lattiaa vasten ja tajusin miehen viistosti etuvasemmalla, selkä minua vasten, asettavan reppuni lattialle. Syöksyin repun kimppuuun ja irvistin miehelle, joka esitti suuresti hämmästynyttä kysellen samalla: what? Tsekkasin repun sisällön. Kaikki tallella. Helpotus repun ja siellä olleiden tavaroiden löytymisestä oli niin suuri, etten aluksi edes tajunnut, että mieshän yritti ryöstää minut.

Jälkikäteen totesimme Äidin kanssa, että takanani käyty kovaääninen keskustelu oli tyypillinen huomionsiirto pois tavaroista -keskustelu, jolla minut totaalisesti saatiin huijatuksi. Samalla totesimme, että kovaääninen puhuja oli repun ottaneen miehen apuri ja viereisessä pöydässä istui kolmas, joka tapahtuneen jälkeen - muka huolissaan - kyseli minulta, onko kaikki hyvin. Samaan aikaan, minun istuessa huojentuneena reppu tiukasti halauksessani ja vielä tapahtunutta sulatellen, repun ottanut mies poistui vähin äänin takavasemmalle.

Että se oli sitten se termospullo, jonka mukaanottamista jo Rakkaat kotona naureskelivat ja jonka aiheuttamalle lisäpainolle kanssamatkaajamme päätään pyörittivät! Termospullon kolahtaminen lattiaan oli toisaalta merkki hätääntyneelle peregrinolle ja toisaalta merkki, johon repun ottanut henkilö ei varmasti ollut varautunut. Miten ikävä loppu upealle vaelluksellemme olisikaan tullut, jos mies olisi onnistunut aikeissaan. Nyt tiedän myös: lisäpainosta huolimatta oli tarkoitettu, että kantaisin termospulloa mukanani. Joku oli ajatellut asian minun puolestani.

Tapahtuneesta huolimatta en missään ole pelännyt vaelluksellamme niin paljon kuin Helsinki Cityyn aamuyöstä saapuessani. Katsoin Suomi-kuvaa ympärilläni - yössä juhlivia ja lähes tiedottomana pyöriviä - surullisena enkä yhtään ihmettele miksi meiltä reissussa kyseltiin suomalaisten alkoholinkäytöstä ja itsemurhista. Kontrasti espanjalaisen pikkukylän yöelämään oli niin valtava. Samalla se ystävällisyys ja vieraanvaraisuus, mitä välimerellinen kulttuuri meille tarjosi, nousi arvoasteikossani korkealle enkä voinut välttyä hyräilemästä Teleksin osuvaa sanoitusta:

Kotimatkalla katsoin niitä ohikulkevia

missä se päätetään kuka saa

sen pienen palan onnea

 Onnen pisaroita poimineena,

Perillä

Toukokuun viimeinen tulee jäämään sydämeeni loppuiäkseni.
Caminoni oli edennyt siihen vaiheeseen, että loppukiri
- Keimiön kiekerön neljännes -
odotti malttamattomana taivaltajaa tien päälle.
Via de la Platan viimeinen etappi.

Saapuminen Santiago de Compostelaan, katedraalin eteen,
nosti pintaan liikutuksen.
Kaikki otetut tuhannet ja taas tuhannet askeleet,
vuodatetut hikipisarat, puhjenneiden rakkojen ja
 kumaraan painuneiden harteiden aiheuttamat kivut,
väsymys, kylmyys
sekä matkan varrella koetut muut vastukset unohtuivat.
Ilo siitä, että selvisimme ja jaksoimme täytti jokaisen sielun sopen.
Emme pelkästään uneksineet tästä: teimme sen!

Katedraalin aukio täyttyi halauksista, aurinkoisista ilmeistä,
naurusta ja kyynelistä  eri caminoiden yhdistyessä
ja eri reiteiltä saapuvien peregrinojen kohdatessa.
Kaikkien yhteinen tavoite oli saavutettu.

Meidän kohdallamme tavoite ei täyttynyt sillä tavalla
kuin olimme etukäteen suunnitelleet ja toivoneet.
Me saavutimme tavoitteemme näin.

Jokainen camino on omanlaisensa;
jokainen peregrino tekee itse oman caminonsa.
Mikään tapa ei ole toista parempi, ei huonompi.
Täällä iloitaan jokaisesta.

* * *

Tänään ei teipattu aamulla jalkoja eikä heitetty rinkkaa selkään.
Muutamien vapaapäivien jälkeen caminomme jatkuu.

Oma perhe. Läheiset. Koti. Suomi.

Caminon opettamana,