Metsään meno

"Menen metsään mielelläni

juoksen suolle joutessani;

metsä muiskii mustikoilla

suo usvalla suukottaa.

Siellä suurten kuusten alla

vihreässä hämärässä

lasken surut sammalille

murheet mättäille mutisen.

Koivut kuiskii: koeta kestää

pihlajatkin: pidä pintas.

Raita kertaa: rohkeutta

älä turhista tutise!

Humisevaan hiljaisuuteen

metsän muistionkaloihin

häipyy huoli, sulaa suru

valuu viimeinen pisara.

Katajikko kumahtelee

haavikkokin havahtelee

lepikössä linnut laulaa

kuusten oksilla oravat.

Vaahterat on vallan vaiti

männyt muuten myötämielin

Tuomi toistaa tunnuslauseen:

tule toistekin, jutellaan!"

Kaija Pispa

~

Voi elämä! Ne lapsuuden loputtoman pitkät kesät, kun aurinko kutitteli poskipäitä ja pihalla temmellettiin aamusta iltaan minkä milloinkin perässä. Kerättiin kukkakimppuja, maisteltiin ahomansikoita, kiritettiin perhosia, käytiin isovanhempien kanssa kalassa, juostiin uimaan, tuoksutettiin vastaleivotun pullan tuoksua, opeteltiin polkupyöräilemään, kuunneltiin sirkkojen siritystä, ihasteltiin ketoneilikoita - välillä otettiin yhteen niin, että tienoo raikui. Voi elämä ja sen huolettomuus! Kaikki, mitä tarvittiin, oli käsissämme. Mitä ei ollut, sitä ei tarvittu. Elämä koostui hyvin yksinkertaisista asioista. 

Muistelen lapsuuttani onnellisena ja samalla hyvin haikeana. Miksi en enää tavoita samanlaista huolettomuuden tunnetta kuin lapsena? Tuo lapsen usko ja kaikkivoipaisuus on liikuttavaa; nyt tilan ovat vallanneet aikataulut, vastuu, vaatimukset ja velvoitteet. Huolet, jotka välillä tuntuvat rutistavan minut alleen ja kutistavan elinpiiriäni vuosi vuodelta pienemmäksi. Pienemmäksi ja samalla - köyhemmäksi.

Kun edellisen kerran kirjoitin blogia, elettiin syyskesää 2015. Ajatella! Sehän oli juuri äsken. Monenlaista on sattunut ja tapahtunut ja huolivuori... Se on totisesti ollut suuri! Yritän päivittäin muistaa opetella luopumaan huolivuoren kasvattamisesta mutta taidan olla tässä kovin huono oppilas. Metsään on menty. Omat huolet ja surut ovat loppujen lopuksi tuntuneet pieniltä, kun vaa'an toiselle puolelle ovat kertyneet puolison, lasten, sisarusten, vanhempien ja ystävienkin huolet. Olen yrittänyt tasapainottaa vaakaa ratkomalla ja puntaroimalla vastakeinujieni asioita ja mikä onkaan ollut lopputulos? Oma puoleni on notkahtanut alaspäin entisestään. 

~

Tänä keväänä olen aikamatkannut taaksepäin elämässäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Muistellut omaa lapsuuttani ja nuoruuttani; miten sen koin, tunsin ja ymmärsin. Se -70 ja -80 -lukujen kasvatustyyli, millä minua kasvatettiin kiltiksi, kuuliaiseksi ja huolehtivaiseksi, on osoittautunut toimivaksi. Kiltti, kuuliainen ja huolehtivainen minusta tuli - toden totta! 

Vanhempamme kasvattivat meitä rakastavasti mutta tiukoilla rajoilla, arjen rutiineilla ja asetetuilla tavoitteilla.  Lapsen ja nuoren silmin kuri oli välillä kova mutta nykyisin ymmärrän sen tarjonneen perusturvallisuutta, luoneen säännöllistä rytmiä arkeen sekä ohjanneen arvomaailmamme rakentumista. Vanhempia kunnioitettiin varauksetta eikä minusta saanut nuorta, joka olisi protestoinut heidän näkemyksiään vastaan. Teinikuohunta ei myöskään ilmennyt vaatteissani eikä sotamaalauksissa kasvoillani. Jos jotakin protestia oli, se rajoittui korkeintaan yhden käden sormin laskettaviin ovien paiskomisiin. Näistäkin tunsin välitöntä huonoa omaatuntoa. Mutta tämä oli sen ajan tapaa ja juuri siihen hetkeen varmasti parasta mahdollista. 

Tämä tapa ei vain toimi enää. Tässäkin olen mennyt metsään. Nykyisin neuvotellaan, perustellaan, sovitellaan ja yritetään löytää yhteinen, kaikkia tyydyttävä ratkaisu asioihin. Kyllä ei aina ole aivan yksinkertaista! Valitettavan usein huomaan sanelevani asioita enkä useinkaan kykene toimimaan tilanteissa järjen avulla vaan tunteiden vietävänä. Toisaalta en tiedä, onko kaikesta aina neuvoteltava. Jotkut asiat vain ovat näin ja piste. 

~

Ajankulun huomaa lasten kasvussa ehkä kaikkein parhaimmin. Meilläkin asustaa nykyisin jo Herra 18 wee ja Neiti 16 wee. Ihanat lukiolaisemme oman elämänsä kynnyspuulla. Yritän opetella päivittäin ymmärtämään tätäkin kaikkea. Että lapsemme ovat annetut meille vain lainaan. Että aivan pian on se hetki, jolloin lapsemme seisovat kotimme ovella matkalaukkujensa kanssa. Toisaalta odotan tuota hetkeä ilolla, toisaalta en varmasti koskaan tule siihen tottumaan. Olemme olleet niin tiivis paketti. Ehkä liiankin tiivis? Ehkä olisi ollut annettava vähän enemmän siimaa itse kullekin. Ehkä ei. 

Enpä nuorena aikuisena arvannut saatikka tiedostanut kasvatustyön haastavuutta.  Että kasvatusoppaasta ei löydykään ratkaisua kaikkeen eikä kasvatusalan koulutus takaakaan aukottomasti ristiriidatonta vanhemmuuden tietotaitoutta. Aina löytyy sanoja, jotka olisi voinut sanoa toisin tai tekoja, jotka olisi voinut tehdä toisin; samalla tavoin aina löytyy joku, joka olisi sanonut tai toiminut toisin vastaavassa tilanteessa. Onneksi elämä on kuitenkin kaikessa vaillinaisuudessaan ja epätäydellisyydessään armollista. Saan horjua ja kompuroida - erehtyäkin. Kasvattaa tyylilläni ja kasvaa samalla itsekin jos en nyt ihan pro-tyyliin niin riittävän hyvin kuitenkin. Ja sekin on hyvä. 

~

Meitä ihmisiä oikein terveysvaikutteisesti ohjataan ja kannustetaan nykyisin menemään metsään. Olemme kadottaneet mielestäni jotakin hyvin aitoa ja syvää, jos tarvitsemme tämän tiedostamiseen ja ymmärtämiseen tutkimustietoa ja jonkun toisen opastusta. Se tuntuu surulliselle mutta myös pelottavalle. Kuinka olemme vieraantuneet niin voimaannuttavasta ja levollistavasta tavasta olla ja elää?

Metsä ja sinne meneminen ovat minulle elintärkeitä. Keuhkot ja sydän - moottori, joka saa minut toimimaan. Ennen koin metsän lähinnä rakkaan harrastukseni suorituspaikkana; nykyisin katselen sitä myös lempeämmin ja yksityiskohtaisemmin, suorituspaineetta. Metsän keskellä vaeltaessani näen asioita kirkkaammin; asiat tuntuvat asettuvan oikeisiin mittasuhteisiinsa. Huolivuorenikin tuntuu madaltuvan ja osaan nähdä onnea myös arjen haasteissa.

Silloin - silloin tavoitan hetkellisesti samanlaista huolettomuutta, jota lapsuuteni kesät sisälsivät.

Ilon keveyttä,

Jonna

Syndroma hamstring chronica l. dx.

Odotin kulunutta kesää niin toiveikkaana... Ajatuksissa - unelmissa - kajastelivat starttaaminen monen vuoden tauon jälkeen Venlana, kesäaamun yhdistelmäpitkikset Neiti 14 Ween kanssa ja rastijahdit niin Keski-Suomen pusikoissa kuin Kainuun korvissakin. Jalan, suksilla ja satulassa. Hyvin pian kesän alussa minulle kuitenkin valkeni, että tätäkään kesää ei ollut tarkoitettu vastaamaan mielen sopukoissa eläneisiin unelmiin.

Taustaksi

Kesän 2014 urheilut loppuivat ennen kuin ne edes alkoivatkaan. Poljin toukokuussa MTB-tapahtumassa oikean jalkani sen verran puujalaksi, että lääkäreiden, ultrauksen, verikokeiden, levon, kevyen rasituksen, särkylääkkeiden, nukkumattoman öiden, kylmän vesihanan alle addiktoituen ja pohkeen monisävyvärjäyksen jälkeen oltiin jo heinäkuussa. Tämän lisäksi ennen kuin edes ymmärsin pohjetällin laajuutta, olin käynyt testaamassa maakuntasuunnistuksen uria ja kotiutunut sieltä oikean jalan pakarakivun saattelemana. Kuvittelin puujalan paranemisprosessin aikana myös pakarakivun hellittävän otettaan. Toisin kävi. 

Uuden lääkärireissun jälkeen ohjauduin fysioterapeutin kuntoutusjaksolle. Epäiltiin hamstring syndroomaa, lantion epästabiliteettitilaa, lannerangan ongelmia... Kuntoutukseen kuuluivat myös totaalijuoksukielto sekä jumppaohjeet. Niillä kohti syksyn sateita ja seuraavaa vuotta.

Keväällä 2015 selvisi, että pakarakipu ei ollut kadonnut hyvin sujuneen talven aikana ja/tai siitä huolimatta minnekään. Kipuilua tuntui tutusti istuinkyhmyn alueella ja takareisi hirtti kiinni heti, kun yritti vaihtaa hissuttelusta seuraavalle vaihteelle. Istuminen. Viheliäinen viiltely pitkin jalkaa ja tuikkiva puukotus reiden takuseen.

Lääkäriin mars. Magneettikuviin mars.

Jos jotakin hyvää niin ei repeämää -todettiin. Mutta todettiin myös tulehdustila, jota lääkittiin kuukauden tulehduskipulääkekuurilla. Kuurin aikana jatkoin köpöttelyä ja itseni ulkoiluttamista saadakseni edes hitusen kokea sitä liikunnan tuomaa mielihyvää, joka on antanut sisältöä elämääni niin monin tavoin. Kipeähän jalka oli edelleen - yritin kuitenkin pitää toivonliekkiä elossa käyden samalla mielen painiottelua voinko, saanko ja kannattaako vai ei ja jos niin minkä verran. Liikkua siis. Urheilusta en tainnut enää haaveillakaan. 

Niinpä varasin ajan tulehduskipulääkekuurin lähestyessä loppuaan uudelleen lääkärille. Päätin, että nyt en aio enää kolmatta kesää kärvistellä vaan jotakin on tehtävä. Valitsin mielestäni parhaan lääkärin, jonka pakeilla kävin unikeonpäivänä Turussa. Kuvia tutkittuaan, minut haastateltuaan ja kliinisen tutkimuksen tehtyään lääkärini päätyi samaan mistä kesällä 2014 lähdettiin liikkeelle: hamstring syndroomaan eli maallikon sanoin "vähän niin kuin takareiden tenniskyynärpäähän". Koska kaikkea muuta hoitomuotoa on jo yritetty - ja vielä kerran yritetty - lääkärini toi esille leikkaushoidon vaihtoehdon. Jäin pohtimaan asiaa.

Soitettuani lääkärikäyntini jälkeen kotiin, kysyi Hallitus ensimmäisenä: "Joko varasit ajan?" En varannut. Arvoin edelleen ja punnitsin asioita. Aikani pohdiskeltuani päädyin minäkin leikkauksen kannalle - kokeillaan vielä tätä... Leikkauspäiväksi sovittiin 25.8. 

Leikkauspäivä 25.8.

Lääkärikeskukseen heti aamulla; ilmoittautuminen klo 9.30 ja siitä suoraan vaatteiden vaihtoon. Esitietojen tsekkausta, pitkävaikutteinen tulehduskipulääke, jännitystä, odotusta ja ei kun saliin. Onpa nopeaa toimintaa! Tervehdykset salissa leikkaavan lääkärin ja hoitotiimin kanssa. Leikkauskohdan merkintä pakarapoimuun ja muut esivalmistelut. Anestesialääkärin moikkaaminen. Kanyyli käsivarteen, verenpainemittari toiseen, happisaturaatiomittari sormeen ja sykeseuranta käyntiin. Spinaalipuudutus selkärankaan. Ja sitten mentiin...

Leikkauksen jälkeen heräämön puolelle n. klo 11. Vaikka kuinka yritin käskyttää varpaita heilumaan, ei liikettäkään. Huima mutta jo edellisistä leikkauksista tuttu tunne. Ei enää niin peloittava kuin ensimmäisellä kerralla -huomasin ajattelevani. Aamupalaa vuoteeseen. Miten se maistuikaan hyvälle! Syötyäni viestitin läheisille ja ystäville olostani: kaikki hyvin! Torkuin ja lepäsin leikkauksen rasituksia pois... Kokeilimme vessareissua huonolla menestyksellä: tuskanhiki pukkasi pintaan ilman alkuperäistä tarkoitusta. Hoitajat kärräsivät minut kiiruusti takaisin vaakatasoon.

Hieman ennen klo 17 alkoivat varpaani ja jalkani olla sen verran puudutuksesta sulaneet, että vessareissun jälkeen alettiin jo suunnitella hieman pidempää reissua. Nimittäin kotiin. Liki viisituntinen leikattuna ei kuulosta etukäteen ajatellen kovin optimaaliselta mutta Chryslerimme taipui moneksi: matkustin turvallisesti  ja kivutta  - konttikuljetuksena ja vaakatasossa kotiin, Hallituksen pyöritellessä rattia. Kotona klo 21.30. Unta ei tarvinnut odotella...

Leikkauksen jälkeinen ensimmäinen viikko 26.8.-1.9.

Tuvan sohva ja oma vuode - viikon keskeisimmät ja kovin tutuiksi tulleet paikkani. Jalkeilla vain sen verran, että kävin vessassa tai suihkussa, kun sinne luvan kanssa pe 28.8.  v i h d o i n  pääsin kyynärsauvoilla kinkaten ja perheen avustamana. Siteiden vaihtoa, tulehduskipulääkitystä - lepoa ja ruokaa. Kyllä perhe ja läheiset ovat parhainta! Minua passattiin kuin kuninkaallista ja liikettä tuli pienestäkin toiveestani. Ilman kotitiimin tukea olisin voinut löytää itseni tuijottelemasta lattialta kattolistoja: lääkitys, lepääminen, leikkauksen rasitukset ja elimistön epätasapaino taisivat tehdä sen, että ylös yrittäessä verenpaine heitteli ja silmissä musteni muutamaan otteeseen. Jalassakin musteni. Lääkärini oli minulle kertonutkin, että verisuonirikkaalla alueella operoitaessa voi veri laskehtia leikkauksen jälkeen. Juu. Kylläpä vain. Polvitaive ilostutti väriläiskillään, kun varsinainen leikkaushaava oli aneemisen väritön mutta kylläkin todella siististi ommeltu. Lääkärin ohjeiden mukaisesti kyynärsauvat olivat siis menopelinäni; varata sain jalalle reilun 20 kg painolla. Viikon lopulla aloin varovaisesti suunnata ajatuksia siihen hetkeen, kun sauvat jätetään pois. Kovin tuntui kaukaiselta tavoitteelta... Sen sijaan kipuja ei sanottavammin ollut: lepo ja vähäinen liikkuminen pitivät toiveikkuutta korkealla.

Toisen viikon ensimmäinen päivä 2.9.
Vaikka lääkärin ohjeessa sanottiin, että sauvat voi jättää pois 5-6 päivän kuluttua leikkauksesta, päätin ottaa varman päälle ja kokeilla asteittaista siirtymistä sauvattomuuteen. Jätin siis toisen sauvan pois ja hitaasti kiiruhtaen testasin jalan kantavuutta. Kovin huteralta tuntui ja aina, kun nousi ylös liikkeelle, myös takareittä alkoi viillellä. Kipu tuntui jomottavana poltteluna ja sen paikka vaihtui välillä myös pohkeen ja nilkan alueille. Polvitaipeen väriläiskä jatkoi kasvuaan. Itku ei ollut tiukassa - kärsivällisyys ja usko jalan kuntoutumiseen kovilla. Sen verran kuitenkin jaksoin olla liikkeellä, että kävin ulkona haistelemassa syksyn merkkejä ilmassa ja maalla.

Toisen viikon toinen päivä 3.9.
Aamu alkoi itkuisissa merkeissä; jalkaa särki yöllä ja särky jatkui edelleen ylösnoustessa. Aiemmin särky on rauhoittunut, kun on löytänyt hyvän asennon nukkua mutta nyt ei missään asennossa. Olisin vaikka päälläni seisonut, jos siitä olisi ollut apua! Oli turvauduttava purkkiin ja pian olo helpottuikin. Jaksoin jopa ulkoilla ja maksaa laskut koneella! Uskalsin testata myös sauvoitta kävelyä. Neiti 14 wee sanoi kävelyn muistuttavan pingviinin askellusta mutta minä olin hyvin ylpeä näistä edistysaskelista ja yritin pitää mielessäni fyssarini sanat: hitaasti ja pienin askelin mutta oikein. Kantapää maahan, rullaus ja työntö päkiällä. Jes - minä osaan tämän!

Toisen viikon kolmas päivä 4.9.
Eilisen hyvät tuntemukset olivat taas menneen talven lumia... Tikinpoistoon terveyskeskukseen konttikuljetuksena ja vahvasti lääkittynä. Heh! Jännitti, miten leikkaushaava oli umpeutunut ja olikin helpottavaa kuulla sairaanhoitajan sanat "hyvin on umpeutunut, kyllä voidaan ottaa tikit pois". Siisti haava oli viimeistelty jatkuvalla tikillä, mikä sai aikaan sen, että vähän täytyi kiskoa muutamassa kohdassa pistoja ihon sisältä vähän tiukemmin. Teippi päälle ja se on siinä! Kunhan ei nyt repeytyisi auki. Pitää ottaa varovasti nämä ensimmäiset päivät -tuumailin odottaessani Äitiä. Ensimmäistä kertaa etupenkillä leikkauksen jälkeen, noja selälleen kipattuna, matkustin maalikylällä.

PS Olihan muuten valmistautuminen tikinpoistokeikalle melkoista. Mitä mä laitan päälle? on melko yleistä mietittävää - veikkaisin suurimmalle osalle naisista - mutta tällä kertaa se todellakin oli MITÄ MÄ VOIN LAITTAA PÄÄLLE? Kun ei oikein pysty kumartumaan eikä edes laittamaan sukkia jalkaan, täytyy varustautua jonkinsortin koltulla ja näin syksykelillä sen on mieluusti oltava pitkä. Noo, löytyihän siltä liki parikymppiseen ikään päässyt mammuttimekko, johon kääriydyin. Sukat jalkaan avustuksella.

Toisen viikon neljäs päivä 5.9.
Joka aamuyö toivon herääväni kivutta... Tänään herääminen tuntuikin himpun verran helpommalta ja ei kun ylös - tällä kertaa ilman sauvoja. Hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Sohvan ja kirjan syövereihin. Liikkuminen aikaansaa tuntemuksia jalkaan mutta heti, kun ottaa vakaan vaaka-asennon, kipu helpottuu. Muutenkin olin edellisiä päiviä pirteämpi ja jaksoin tehdä pieniä tupsutuksia kotona. Kipulääkkeen otin vasta nukkumaan lähdettäessä.

Toisen viikon viides päivä 6.9.
Onkohan se niin, että hyvän päivän jälkeen on aina pudottava kuopan pohjalle? Heräsin aamuyöllä puoli viiden aikaan jomottavaan särkyyn. Muistin havahtuneeni jo aiemmin siihen, että yöpaitani oli hiestä märkä mutta nähtävästi olin nukahtanut tuon tunteen saattelemana. Joka tapauksessa nihkeää oloani ei helpottanut yöpaidan poisottaminenkaan; särkyyn se ei tuonut helpotusta. Niinpä aamu alkoi kipulääkkeillä. Mieli surffasi melkolaisessa aallokossa; vaikka kuinka yritin, alakulo tuntui vievän voiton. Yritin ajatella, että elämässä kaikki on niin suhteellista. Se, mikä toiselle on helppoa, onkin toiselle haastavaa; mikä toiselle kevyttä, toiselle jo riittävän suuri ponnistus. Sekin, miten on voinut. Ihan hyvin kai - olosuhteisiin nähden. Kipulääkkeet tehoavat melko pian ja jos jaksaa viettää suurimman osan päivästä sohvakaverina toimivan karvakorvan kyljessä, olohan on ihan jees. Bueno, etten sanoisi.

Toisen viikon kuudes päivä 7.9.

Tutulla kaavalla mentiin... Ylösnousu n. klo 5.50 Hra 16 ween noustessa kouluun. Sen verran tunsin itseni hyväkuntoiseksi, että ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon sain laitettua perheelle aamupalan pöytään. Olisikohan tämä päivä jo parempi - tuumailin sohvanpohjalle keittiöstä hissuteltuani. Sauvatkin olivat jo saaneet jäädä... Päivän aikana haisteltiin Tuiskun kanssa syksyn merkkejä ilmassa. Jaksoin rullailla liki kilometrin lenkin, mikä tuntui jo melkomoiselta saavutukselta. Illalla nukkumaan kipulääkkeen avittamana.

Kolmas viikko 8.-14.9.
Tämä viikko oli melkoista aaltoliikettä. Välillä jalka tuntui jo hyvälle; toisena hetkenä kyyneleet valuivat silmistäni, yrittäessäni taistella jalan kiputilan tuntemuksia vastaan. Hipsuttelin päivittäin ulkona kilometrin lenkkejäni ja lepäilin edelleen paljon. Tällä viikolla sain kokeilla istumista ja ensimmäiset testaukset eivät olleet ilo silmälle eivätkä kropalle. Toisella kannikalla, selkäranka s-mutkalla, tyyny alustana. Onhan sekin toki jo jotain. Kaapista löytyi vielä edellisen operaation Traumeel-rasvaa, jota minulle tuolloin fyssarini suositteli. Rasva käyttöön jälleen; ehken parasta ennen päiväys oli jo mennyt kauan sitten mutta käytetään nyt säästäväisesti tuubi loppuun. Olisiko siinä ollut myös jotakin psykologista vaikutusta? Aina rasvatessa jalka tuntui himpun verran edellistä kertaa paremmalta.

Onhan tämä ollut kovempi setti kuin etukäteen osasin edes ajatella. Netin keskustelupalstoilta kävin lukemassa kohtalotovereitten kirjoituksia tuntemuksistaan; olipa joukossa niitäkin, jotka olivat lähteneet leikkauspöydältä kyynärsauvoitta ja jotka jo viikon kuluttua leikkauksesta olivat toipuneet lähes kivuttomiksi ja suunnittelivat jo lenkeille lähtöä. Minä en totisesti kuulunut tähän joukkoon. 

Neljäs viikko 15.-21.9.
Pienet hipsuttelut kotimaastoissa olivat ilometrejä: jälleen vähän pidempiä köpöttelyjä kuin edellisellä viikolla. Tuntuma takareidessä sousi ja huopasi edelleen edestakaisin. Pidemmän rasituksen (so. jaloillaan olon) jälkeen jalka kaipasi vaakatasoa ja lepoa. Sitä soin jalalleni. Yritin pitää sitä hyvänä: rasvasin ja siputin. Lepäsin. Mieluummin viikko liian pitkään kuin liian vähän - yritin muistuttaa itseäni. Istuminen oli edelleen vaikeaa niinpä auton rattiin hyppääminen tuntui melkoiselta (uhka)rohkeudelta. Selvisimme siitä kuitenkin kunnialla: Neiti 14 wee ja minä. Tosin ajelimme sivutietä, hissukseen sitäkin. Minä takakenossa auton ratissa - näkymästä voisi saada melkoisen hauskat naurut halutessaan mutta jostakin se oli liikkeelle lähdettävä. Kävin uima-altaassa kertaalleen. Tunnin lelluminen vedessä ei juuri tuntunut rasittavalta mutta nähtävästi oli sitä jalalle, sillä "palkintona" reissusta hematooma jalassa levisi myös takareiden puoliväliin; polvitaipeessahan sitä oli jo ennestään. Viikonloppuna - liki neljä viikkoa leikkauksesta - tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa rohkaiseva tunne. Jospa tästä vielä on jalaksi!

Viides viikko 22.-28.9.
Kontrollikäynti Turkuun Onnibussissa oli koettelemus. Vaikka matkanteko muutoin oli mitä miellyttävintä bussin ollessa siisti ja palvelun pelatessa, istuminen oli edelleen vaikeaa. Yritin löytää mitä moninaisempia, vaihtoehtoisia asentoja liki viiden tunnin istumiselle. Puoli-istuen, lähes maaten, sivuttain, jalka siellä, toinen täällä...

Doc kertoi jalan näyttävän ja tuntuvan tässä vaiheessa siltä, miltä pitääkin. Tosin hematooman hän sanoi hidastavan paranemisprosessia; melkoinen turvotus jalassa oli edelleen. Juoksukieltoa vielä toinen kuukausi ja "raakoja" suoran jalan venytyksiä on myös vältettävä. Kävelyä lisättävä ja Hirudoidia leviteltävä. Runsaasti ja useita kertoja. Lisäksi uudelleen Buranaa poskeen viikon ajan. Lähete fyssarille. Niin ja se tunnoton kohda reiden ulkosyrjällä - se voi valitettavasti jäädä pysyväksi.

Perjantaina ensimmäistä kertaa fyssarilla. Ultraa ja puristelu/sivelyhierontaa sekä harjoitusohjeet kotiin: jumppaa sekä allasjumppaa. Jes - tuntui hyvältä käynnistellä "virallisesti" kuntoutumisjaksoa. Niinpä viikonlopun iloksi teemalla "slowly but surely" metsälenkkejä - ihan parasta. Voi, miten mä olinkaan sellaisia kaivannut! Ja sitten se jumppa. Ihana polttelu vatsassa kertoi hiljaiselon kuukauden tehneen tehtävänsä. Ja entäpä sitten takareiden lihakset - gone...

Tuntemuksia jalassa esiintyy lähinnä nukkuessa ja hyvän nukkuma-asennon löytäminen ja sen toiseen vaihtaminen on vaikeaa. Ihan kuin veri pukkaisi ja turvottaisi jalkaa. Edistystä tällä viikolla kuitenkin jo sen verran, että housut menevät jo itsenäisesti kikotellen jalkaan. Sukka-apua tarvitsen vielä tovin...

Kuudes viikko 29.9.-5.10.
Paranemisloikka eteenpäin!

Tuntemukset leikatussa jalassa paranivat tällä viikolla päivä päivältä jumpan, kävelyn ja vesiliikunnan avittamana. Polvea voi jo koukistella kivutta ja hematoomat ovat viimeinkin katoamassa. Jäykkähän jalka on edelleen eikä mahdollista lonkan koukistelua täysipainoisesti; kun toisen jalan voi selinmakuulla vetää rinnan päälle ei tämä leikattu suostu hievahtamaan 90 asteen kulmaa enempää. Tämä näkyy käytännössä sitten siinä, että se sukkien jalkaan laittaminen ja pois ottaminen on edelleen päivän haastavin homma.

Leikatun jalan paranemisloikan tuottamaa iloa on hieman laskenut 2012 leikattu jalkani ja tuntemukset siinä. Yritän jaksaa ajatella niin, että tilanne vasemman jalan suhteen paranee samassa suhteessa oikean kanssa. Realisti minussa tietää, että kuukauden päivät jatkunut "toispuoleinen könöttäminen" ja sitä edeltänyt reilun vuoden mittainen leikatun jalan varominen, eivät ole voineet olla jättämättä jälkiään kroppaani. Pessimisti minussa puolestaan...

Jalkojen kuntouttaminen rytmittää päivääni mukavasti. Onkin ihanaa, että tähän on nyt ajallisesti oiva mahdollisuus. Kiiruhtaa hitaasti eteenpäin, kuulostella ja tunnustella jalkojen kantamista. Liian usein kuntoutuminen on pakonomaista suorittamista "siinä sivussa". Nyt ajatuksen kanssa, ilolla. Olen kuitenkin yrittänyt malttaa mieltäni kiiruhtamasta asioiden edelle ja haaveilemasta tulevia; suojellakseni itseään pudotukselta, jos jalat eivät enää annakaan myöten ja kestä juoksemista.

Varovainen optimismi lienee kuitenkin sallittua.

Katse eteen-ja suupielet ylöspäin,

Tuntomerkkejä vol 2

Kuusi vuotta sitten suljin koulun oven Suvivirren jälkeen haikeissa tunnelmissa mutta luottavaisena. Halusin uskoa siihen, että kliseisesti yhden oven sulkeminen avaa toisen. Aloitettuani uudessa työpaikassani kesän jälkeen en voinut uskoa löytäväni koskaan entisen työpaikkani kaltaista työyhteisöä. Sellaista yhteenkuuluvuutta, tukea ja iloa on harvassa! Tein surutyötä pitkään: aamuisin, uudelle koululle ajellessani suru sumensi silmiäni tuon tuosta. Onneksi Irina lauloi autoradiossa Vastaan ja sain jälleen todeta musiikin voimaannuttavan vaikutuksen kootessani itseäni.

Miten voi saada itsellensä voimaa

kun uudet juuret törmää kallioon
kun pitäisi päästää irti muttei pysty
kun pitäisi pestä vanhat tahrat
ja siivota luurangot pois kaapista

Et estä sadetta kuitenkaan

miksi taistella siis vastaan
jälleen nousee aurinko huomenna
asiat saavat oikeet suhteensa

Lähes viisi vuotta siihen sitten meni. Opettelin päästämään irti menneestä ja antamaan mahdollisuuden jollekin uudelle. Se ei ollut helppoa, sillä samankaltaiset hetket lauluineen ja leikkeineen muistuttivat minua päivittäin jo olleesta ja toivat muistoja pintaan. Käytännön tasolla juurtuminen uudelle työmaalleni oli jo alkanut, vaikka tunnetasolla elin vielä vahvasti osana entistä työyhteisöäni. Vähitellen huomasin kuitenkin muutoksen itsessäni: menneen ajatteleminen ei enää tuntunut sydänalassa haikeutena vaan ilona siitä, mitä kaikkea sainkaan tuolloin kokea. Vuodet entisessä työyhteisössäni olivat oppivuosiani ja koulivat minusta open. Samalla yhteys nykyiseen työyhteisööni vahvistui ja huomasin ilolla olevani osa - tärkeäkin - sitä. 

Mietin usein olevani todella onnekas ja tunnen siitä syvää kiitollisuutta. Elämä on johdattanut kulkuani niin, että olen saanut ja saan tehdä rakastamaani työtä upeissa työyhteisöissä, upeiden työkavereiden joukossa. Edes urheilun parissa en ole saanut kokea samanlaisia flow-elämyksiä kuin työni parissa. Kun haasteista huolimatta oikeat ratkaisutavat ja -mallit löytyvät kuin itsestään ja pienet edistysaskeleet ja onnistumiset ruokkivat toisiaan. Kun kollegani, johon luen kuuluvaksi kaikki työyhteisöni jäsenet, jatkavat luontevasti siitä, mihin minä lopetan tai kuinka he jo pelkästä katseesta ymmärtävät ajatukseni.

* * *

Uskon kesäkeskeytyksen - loman - alkamisen olevan odotettua jokaisella työmaalla. Sen sijaan en tiedä miten loma muilla aloilla koetaan? Tiedän, että pienyrittäjät (hatunnosto!) joutuvat kirjaimellisesti "hyppäämään lomamoodille" - yrittäjän loma lienee napakka viikko tai kaksi ja palautumisaika työstä jää tällöin kovin lyhyeksi. Toisaalta se on varmasti hyväkin.  Lomaa tulee vietettyä oikeasti lomana. 

Omalla kohdallani eräs tuntomerkki loman alkamiselle on tyhjyyden tunteen kokeminen. Sisäinen kello ei herätä viideltä, työaamuun virittävät rutiinit puuttuvat eikä tule hypättyä auton rattiin ja keskelle hektistä koulumaailmaa. Tyhjyys ilmenee osaamattomuutena tarttua asioihin. Vuoden mittaan kertyneet rästityöt kotona jyskyttävät takaraivolla mutta mieli työntää ne sivuun ja työstää edelleen lukuvuoden projekteja, kokouksia, palavereja - koulun arkea ja juhlaa sekä hersyvän hauskoja hetkiä kollegoiden parissa. Samalla ajatuksiin nousee jo tuleva lukuvuosi ja suunnitelmat sitä ajatellen. Menee tovi ja toinen ennen kuin osaa - jos osaa - nauttia päivien aikatauluttomuudesta ja antaa itselleen luvan olla lomalla. 

Niinpä jälleen kerran päätän opetella olemaan. Ammatti-minä kulkee kesän matkassani mutta opettelen olemaan minä myös lomalla. 

Minä, joka osaa nauttia kesän vehreydestä, mansikkamaidosta, hikikarpaloista otsalla lenkin jälkeen, jäätelöstä puiston penkillä... Niistä tekemättömistä rästitöistäkin.

Olisiko näissä Tertin Kartanosta löydetyissä säkeissä vinkkejä meille kaikille lomailijoille?

Nautitaan,

Tuntomerkkejä

Luin taannoin hersyvän hauskan kolumnin siitä mistä tunnistaa opettajan lomalla so. mitä opettajuuden tuntomerkkejä itsessään pitäisi kesäisin pitää vakan alla ellei halua paljastaa olemuksellaan ammattiaan. Tyypillisimpiä tuntomerkkejä kolumnin mukaan olivat esimerkiksi pukeutumiskoodit eli marituotteet pitäisi kesäisin korvata jollakulla muulla tuoteperheellä, kulttuuririentoihin osallistumista tulisi harkita ja puuttumista pieniin epäkohtiin (kuten esim. naapuripöydän lasten kinasteluun tai lippalakin käyttöön ravintolassa) olisi vältettävä. Huvitti mutta totta toinen puoli.... Tunnistin kyllä itseäni; stereotyyppinen ope näemmä.

Minulla oli ilo olla keväällä eräässä koulutusillassa. Tuolloinkaan en näemmä osannut piilotella opettaja-minäni tuntomerkkejä, sillä kouluttajamme totesi minulle kysyttyään ensin oliko joukossa ketään opettajia: "arvasin, että olet". Meillä hallitus voisi lisätä tuntomerkkien listalle vaikkapa tyhjien WC-paperihylsyjen keräämisen tai kaikennäköisten esitteiden haalimisen perheen omalla kesälomamatkalla. Neiti 13 wee ja herra 15 wee jatkannevat listaa, että "meidän äiti tarvitsee työpaikalleen enää patjan, kun kaikki muu sillä jo siellä onkin" tai "mihin tämä on menossa - ei kun mä tiedän: kouluun" -ajatuksin.

Miksi piilottaa ammatti-identiteettiä itsestään kesän ajaksi? Armaiden akkakaffelaisten kanssa keskusteltiin kesän aloituksen kunniaksi siitä, miten vaivaantunut olo syntyy tutun tai tuntemattoman retorisesta kysymyksestä "miten sä saat  k o k o  kesän kulumaan, kun sä olet opettaja". Mielenkiintoista, miten yhä - vuosilisiä on kertynyt jo koko nippu - tämä vaivaantunut olo nousee pintaan. Tulee jotenkin tarve selitellä asian virallista puolta; ikään kuin minun olisi ansaittava lomani uudelleen... Keskustelimme suunnan muutoksesta: kuljemme kesää lomastamme ylpeinä ja vastaamme kysymyksiin sekä ihmettelyihin "kiitos, tämä on ihanaa". Vastakommenttina voi tietysti heittää "jos sinäkin haluat opeksi, voin auttaa sinua hakemaan alalle"...

Loppujen lopuksi kyse on toisen työn arvostamisesta ja kunnioittamisesta. Kukaan ei voi myös sanoa tekevänsä tärkeämpää työtä kuin joku toinen: jokaista meitä ja jokaisen meidän työpanostamme tarvitaan.

Luonnos kirjoitettu kesällä 2014 - mihin katosikaan kokonainen vuosi blogielämästä?

Aikuisurheilua...

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen - kaikui eilen koulussamme ansaitun kesäloman kunniaksi. Vaikka loman - jota myös kesäkeskeytykseksi kutsutaan - alkaminen on odotettua, on se samalla myös pienen tilinpäätöksen aika. Mihin tämä vuosi oikein hurahti, mitä kaikkea saimmekaan aikaan ja toisaalta; mikä jäi odottamaan seuraavia lukuvuosia?

* * *

Luin kuukauden päivät sitten lehden palstalta, että ainakin yleisurheilun puolella on otettu "meille veteraaneille" uusi nimitys käyttöön. Voimmekin jatkossa tituleerata itseämme aikuisurheilijoiksi, mikä kuulostaa oikein mukavalta. Virallisesti aikuiseksi julistaminen tuntuu kuitenkin edelleen omalla kohdallani melko kaukaiselta, sillä niin vain löydän itseni tilanteesta ja tunnetilasta riippuen milloin lapsen milloin veteraanin roolista. Tosin aina olen elämässäni halunnut ajatella Helena Anhavan runon sanoin: Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi, älä tietyssä asemassa olevaksi, niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä. Tätä ohjetta tämä pieni lettipää noudattanee tänäkin kesänä! Elämässä ei ole koskaan liian paljon aitoa, lapsenomaista iloa!

Vaikka Hanna-kampaajani minulle vakuutteli, että ikä on vain numeroita paperilla, olen viime vuosina tuntenut itseni entistä useammin myös veteraaniksi. Siirryttyäni kunnioitettuun D40 -sarjaan, alkoivat aiemmin niin kaukaisilta tuntuneet kolotukset ja vammat vaivata alvariinsa. Aikamatka taaksepäin kertoo, että yksi suurempi operaatio on tehty, magneettikuvia on otettu kahdet, ultrattu on lukuisia kertoja erinäisiä paikkoja, uusi operaatio on jo sovittu... Tämän mairen kolotus cv:stä löytyy nivusvammaa, takareisivammaa, tenniskyynärpäätä, veriarvojen heittelyä, huolia á la ladies... Kun yksi case on sulkeutunut, on toinen ollut odottamassa kulman takana.

 

Viimeisin tapaus piristi elämääni parisen viikkoa sitten. Avasin mtb-kautta Peurunka 4satanen-pyöräilytapahtumassa kuvitellen sen käynnistävän "aikuisurheiluni uutta starttia". Ensimmäinen maastopyöräkisa kuunaan, joten matkaan lähdettiin kuntosarjassa. Ketjuja riitti pitkin juurakkoisia polkuja, kiviä ja kantoja väistellen. Ketjujen lisäksi rankkuuttakin riitti, sillä 4 tapahtuman nimessä kertoi, että matkan varrella oli peräti neljä korkeuseroltaan lähes tai reilua 100 metrin nousua. Luulin, että mtbo-kokemus olisi tuonut minulle rohkeutta lasketella rinteitä mutta niin vain huomasin selkien katoavan näkyvistä horisonttiin. Pyörätekniikankin huomasin olevan niin ja näin -skaalalla enemmän sitä niin... Kuvitellut olen, että  n ä i l l ä reisillä jaksaa myös pyörittää suuremmankin mäen päälle mutta pois oli hypättävä taluttamaan. Tai niin yritin. Muutamaan otteeseen otin maatuntumaa, kun klossi kengän pohjassa ei suostunut irtoamaan lukosta. Ne tuntuivat sellaisilta kevyiltä muksahduksilta mutta matkan edetessä tiesin jo etteivät kyseessä olleet pelkät kevyet muksahdukset: juurakkoinen polku yhdistettynä jäykkäperäiseen Trekkiini tärisytti sen verran paljon etten enää kummastellut pohkeessani tuntuvaa kipua. 

Kylmää ja kohoa. Linkkausta ja särkyä - jälkimmäistä etenkin yöllä niin, että unet ovat jääneet melkoisen vähiin. Pieni eppuluokkalaisenikin sanoi, että "ope, sun ajatukset taitavat olla kyllä ihan sekaisin". Totuus tulee lapsen suusta, kuten sanotaan. Sumua on totisesti ollut. Kyseessä lienee kaatumisen aiheuttama niin kova tälli pohkeeseen ja sääreen pyörän rungosta tai kammesta, että seurauksena on ollut lihaksen sisäinen verenvuoto (oma dg). Niinpä oikean jalan pohkeessani ja sääressäni on nyt ollut parisen viikkoa ihana puna-sini-kelta-vihreä -kuvitus täydennettynä pinkeällä turvotuksella. Jos jotakin hyvää niin viikko sitten  lääkäri totesi ettei tukosta ainakaan tuolloin ollut (lääkärin dg-arvio: lihasrevähdys).

Pientähän tämä loppujen lopuksi on... Aikuisurheiluni uusi startti antaa kuitenkin vielä odotuttaa itseään. Loma - tohdin jo sanoa - alkaa siis jalan kuntoutuksella. Mutta jos jotain saisi toivoa, niin kiittimet ristiin ettei nyt ihan seuraavaan lukuvuoteen tarvitsisi odotella. Mutta jos niin käy niin otan senkin nöyränä vastaan yrittäen jaksaa ajatella Asta-ystävän ja kollegan sanoin: asioilla on taipumus järjestyä ennemmin tai myöhemmin.

* * *

31.5. ollut horoskooppi Länsi-Savossa sanoi:

"Eiköhän sinun kohdallesi ole jo sattunut riittävästi vastoinkäymisiä? Tarvitsetko niitä vielä lisää? Tuntuuko, kuin koko universumi olisi kääntynyt sinua vastaan eikä minkäänlainen vastaanpyristely tuota tulosta. Unohda salaliittoteoriat, sillä näyttää, että olet saanut synninpäästön ja tilanteesi helpottuu pian."

Hymy poskipäissä odotellen,

 

Hetken maailma on tässä

Silmät kiinni ja monitorit huutamaan.
Ei oo mitään muuta kuultavaa.
Hetken maailma on tässä.
Silmät kiinni niin tilaava kaipuu.
Vaadi kukaan ei mihinkään taipuu.
Hetken maailma on tässä.

Kun tuntuu ettet jaksa.
Oot antanu jo kaiken.

Ei teot enää vaivaa maksa.
Liian pitkään alla paineen.

Tauolle aihe on.

PistePiste/ Hetken maailma on tässä

* * *

Heräsin raukeana pitkästä aikaa hyvin nukutun yön jälkeen. Syyllinen hyviin uniin saattoi olla osaltaan se, että näillä vuosilla työpäivän mittainen autossa istuminen työpäivän jälkeen tuntuu jäsenissä huomattavasti enemmän kuin tyttövuosina. Pikainen katsaus ulos ja tosiasioiden toteaminen. En ollut nähnyt unta: silmäni avautuivat ihastelemaan valkoiseen lumivaippaan pukeutunutta luontoa ja taivaalta alas leijailevia lumitähtiä. 

Tunsin oloni etuoikeutetuksi Ystävä-kollegoiden suodessa minulle tämän hetken. Askelissa tuntui iloa ja riemua, kun suuntasin Hallituksen kanssa ruhtinaallisen aamupalan jälkeen kaamoksen keskelle. Mononpohjan putsaukset ja sauvan lenkkien kiinnitykset - tutut alkurutiinit ennen liikkeelle lähtöä. Muutaman napakan tasatyönnön jälkeen liuku juuri ajetulle luistelubaanalle. Wassberg ja mogren löytyivät selkärangasta; painonsiirto ja askellus vaativat muistutusta mutta potku potkulta, liuku liu'ulta nekin mukautuivat yhteiseen rytmiin ladulla.

Tämä hetki. Suksen kulku hangella. Koilliskairan tunnelma ja taika.

Kevyen matkavauhdin löydyttyä sisäinen hiihtäjä minussa sai vallan. Sydän takoi rinnassa huomattavasti enemmän kuin aerobisella kynnyksellä mutten tuntenut itseäni väsyneeksi. Jatkoin ilottelua suksilla. Tunnustelin ja kokeilin miten sydän reagoi tv-nousun irtiottoon. Reagoi se. Takoi vimmatusti; sen, mihin diesel-koneeni maksimissaan pystyi. Hengitykseni kiihtyi. Tuttu, ahdistava tunne pakotti keuhkojani - laajensi ne äärimmilleen. Reidetkin heräsivät. Happo poltteli, ravisteli pois loputkin unenrippeet. Vielä tuo tömpyrä. Kymmenen metriä, metri...

Tömpyrän jälkeen heittäydyin laskuasentoon. Palauttava lasku tasaannutti niin sykettä kuin hengitystä - reidet nauttivat vielä saamastaan happohyökkäyksestä. Lähes kaikkivoipa olo saavutti mielihyväkeskuksen: jaksoin! Huomasin hymyileväni ajatukselleni siitä, miten pienestä asiasta voi iloita, miten pienestä itseluottamus kohota.

Tämä hetki. Suksen kulku hangella. Koilliskairan tunnelma ja taika.

Ensilumilla Kuusamossa. 

* * *

Hetkestä kiitollisena,

 

Vapaa


Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin jotka ohjailee mun elämää

jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa

en tiedä onko se väärin
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
sillä niin olis käynyt jos ois jäänyt eiliseen kii
joku mua piteli siinä se oli niin kamalan vahva
eikä se halunnut päästää irti
melkein kuin lihaa ja verta suurempi vuorii ja merta
se sellaiseksi kasvoi mun päässä

Toni Wirtanen

* * *

Latasin alkuvuodesta puhelimeni soittoääneksi Kaija Koota miettimättä sen kummemmin syytä tähän; levyhyllystä sormet hakivat "sitä oikeaa", pysähtyen Kaijan levyn "Irti" kohdalle. Nyt tuo soittoäänivalinta on saanut uudenlaisen merkityksen. Via de la Platalta kotiuduttuamme havahduin kuuntelemaan Toni Wirtasen tekemää sanoitusta tiedostaen samalla sanojen merkityksen omassa elämässäni.

Olen aina kokenut olevani melkoisen pedantti. Huoli-Maireen yhdistetty kiltti ja tunnollinen suorittaja, joka polttaa usein kynttiläänsä molemmista päistä kodin, työn ja harrastusten aallokoissa. Välillä olen kuvitellut itseni ja työpanokseni niin tärkeäksi, etten ole osannut sanoa ei. En silloinkaan kuin ehkä olisi pitänyt. Ja kyllä: olen jopa nauttinut narsistisesti kätteni jäljistä sekä siitä, että minua on pyydetty mukaan erilaisiin asioihin niin työmaalla kuin harrastustenkin parissa.

Muistan lukeneeni Keskisuomalaisesta joskus mielenkiintoisen jutun siitä, miten vapaa-aika ja koti voivat uuvuttaa yhtä lailla työn ohella. Minäkin kipuilin asian kanssa vuosia. Aluksi luulin olotilaani ja tasapainoiluani kodin, työn ja harrastusten parissa tunnollisten suorittajien normaaliksi Jaakobin painiksi tai kuuluisaksi ikäkriisiksi. Kun elimistöni alkoi oireilla, oli pakko myöntää oman itseni ohella myös muille, että olin  p u h k i.

Totesin "sairastuneeni" tautiin nimeltä riittämättömyys. Tavoitteet alkoivat näyttäytyä elämässäni entistä enemmän komparatiivimuodossa. Ei riittänyt, että olisin ollut kestävä, sisukas tai vahva; vaadin itseltäni aina enemmän. Kotona, töissä, harrastuksissa. Kaikessa. Latasin lomiin paljon ja petyin, jos muut eivät ymmärtäneet jakaa tavoitteita kanssani. Vähitellen kierre oli valmis. Olisin halunnut, tahtonut ja tehnyt mutta en yksinkertaisesti saanut tartuttua kiinni asioihin. En jaksanut. Hälytyskelloni soivat vasta kesällä 2012, kun jalkaleikkaukseni jälkeen totesin nauttivani siitä, että sain vain olla. Sain parannella jalkaani eikä minun odotettukaan tekevän mitään suurta.

Olen ymmärtänyt olleeni oivallinen ja otollinen maaperä uupumukselle. Tunsin huonoa omaatuntoa lähes kaikesta. Siitä, etten ollut aidosti läsnä silloin, kun olin kotona; siitä, etten useinkaan kyennyt olemaan aikuinen lasten kanssa kiistellessäni; siitä, että koti ei tuoksunut suursiivotulta tai pullalta; siitä, että päivätyöt tahtoivat venyä yötöiksi; siitä, että kukkapenkit rehottivat kitkemättöminä; siitä, että en osallistunut talkoisiin harrastukseni parissa; siitä, etten lähtenyt lenkille; siitä, etten kyennyt pitämään tätä palettia koossa... Uupumustani ei yhtään helpottanut se, että huolehdin, murehdin ja vatvoin asioita etukäteen... Kaikkia ja kaikkien. Huolikenttäni laajentui ja pursui vuosien saatossa yli äyräidensä.

Caminolla kulkiessani koin alkutaipaleen koti-ikävästä selvittyäni levollisuutta. Luonnon keskellä, kaikesta painolastista riisuttuna kulkeminen sekä yksinkertainen ja rutiininomainen vaelluselämä olivat omiaan pysähdyttämään minut ja keskittymään olennaiseen: sielun hoitamiseen. Oivalsin miten ilotonta elämäni oli ollut sisäisesti. Oli suorastaan ravisuttavaa läpikäydä elämäänsä ja ottaa etäisyyttä arjen pyöritykseen; kiireeseen, suorittamiseen ja huolehtimiseen.

Tekemistäni, olemistani ja suorittamistani ei ollut vienyt pitkään aikaan eteenpäin sen enempää syttynyt kuin sytytettykään liekki vaan jokin ulkopuoleltani ohjattu pakko, jonka olin itse rakentanut pääni sisälle. Ulkoisesti olotilaani ei varmasti ole minusta huomannut - uskon näyttäneeni samanalaiselta, iloiselta Jonnalta kuin ennenkin. Myöntymällä mukaan moneen orjuutin kuitenkin itseäni henkisesti siitäkin huolimatta, että sain itselleni paljon; pyrin "kilttinä tyttönä" miellyttämään muita ja hakemaan hyväksyntää.

Vuosien ajan sanan ei tai sen muunnosten sanominen aiheutti sisälläni melkoista kiemurtelua, sillä en halunnut pahoittaa tai loukata kenenkään mieltä. Yritän jaksaa muistuttaa itseäni siitä, että omien voimavarojen tarkasteleminen ja niiden toteaminen riittämättömäksi johonkin tehtävään - juuri sillä hetkellä - on paitsi luottamusta mutta myös rehellisyyttä sekä itseä että toista kohtaan. Usein se mielletään kuitenkin negatiivissävytteisesti haluttomuudeksi, asioiden pakoiluksi tai jopa laiskuudeksi. Vai mielletäänkö? Ehkä tämänkin oletuksen olen rakentanut itse pääni sisälle...

Vuorotteluvapaani käännyttyä alkavan lukuvuoden odottamiseksi, yritän jatkaa valitsemallani "vapaalla" tiellä. Yritän päästää irti turhasta huolehtimisesta ja olla tyytyväinen niihin pieniinkin asioihin, joita saan tehdä ja saan tehdyksi: kohoavasta pullataikinasta, silityspinon madaltumisesta tai vaikkapa vain lehden lukemisesta ja olemisesta. Yritän olla myös tavoittelematta kuuta taivaalta, sillä "niin kävis, jos jäis eiliseen kii".

Yritän.