Odotin kulunutta kesää niin toiveikkaana... Ajatuksissa - unelmissa - kajastelivat starttaaminen monen vuoden tauon jälkeen Venlana, kesäaamun yhdistelmäpitkikset Neiti 14 Ween kanssa ja rastijahdit niin Keski-Suomen pusikoissa kuin Kainuun korvissakin. Jalan, suksilla ja satulassa. Hyvin pian kesän alussa minulle kuitenkin valkeni, että tätäkään kesää ei ollut tarkoitettu vastaamaan mielen sopukoissa eläneisiin unelmiin.
Taustaksi
Kesän 2014 urheilut loppuivat ennen kuin ne edes alkoivatkaan. Poljin toukokuussa MTB-tapahtumassa oikean jalkani sen verran puujalaksi, että lääkäreiden, ultrauksen, verikokeiden, levon, kevyen rasituksen, särkylääkkeiden, nukkumattoman öiden, kylmän vesihanan alle addiktoituen ja pohkeen monisävyvärjäyksen jälkeen oltiin jo heinäkuussa. Tämän lisäksi ennen kuin edes ymmärsin pohjetällin laajuutta, olin käynyt testaamassa maakuntasuunnistuksen uria ja kotiutunut sieltä oikean jalan pakarakivun saattelemana. Kuvittelin puujalan paranemisprosessin aikana myös pakarakivun hellittävän otettaan. Toisin kävi.
Uuden lääkärireissun jälkeen ohjauduin fysioterapeutin kuntoutusjaksolle. Epäiltiin hamstring syndroomaa, lantion epästabiliteettitilaa, lannerangan ongelmia... Kuntoutukseen kuuluivat myös totaalijuoksukielto sekä jumppaohjeet. Niillä kohti syksyn sateita ja seuraavaa vuotta.
Keväällä 2015 selvisi, että pakarakipu ei ollut kadonnut hyvin sujuneen talven aikana ja/tai siitä huolimatta minnekään. Kipuilua tuntui tutusti istuinkyhmyn alueella ja takareisi hirtti kiinni heti, kun yritti vaihtaa hissuttelusta seuraavalle vaihteelle. Istuminen. Viheliäinen viiltely pitkin jalkaa ja tuikkiva puukotus reiden takuseen.
Lääkäriin mars. Magneettikuviin mars.
Jos jotakin hyvää niin ei repeämää -todettiin. Mutta todettiin myös tulehdustila, jota lääkittiin kuukauden tulehduskipulääkekuurilla. Kuurin aikana jatkoin köpöttelyä ja itseni ulkoiluttamista saadakseni edes hitusen kokea sitä liikunnan tuomaa mielihyvää, joka on antanut sisältöä elämääni niin monin tavoin. Kipeähän jalka oli edelleen - yritin kuitenkin pitää toivonliekkiä elossa käyden samalla mielen painiottelua voinko, saanko ja kannattaako vai ei ja jos niin minkä verran. Liikkua siis. Urheilusta en tainnut enää haaveillakaan.
Niinpä varasin ajan tulehduskipulääkekuurin lähestyessä loppuaan uudelleen lääkärille. Päätin, että nyt en aio enää kolmatta kesää kärvistellä vaan jotakin on tehtävä. Valitsin mielestäni parhaan lääkärin, jonka pakeilla kävin unikeonpäivänä Turussa. Kuvia tutkittuaan, minut haastateltuaan ja kliinisen tutkimuksen tehtyään lääkärini päätyi samaan mistä kesällä 2014 lähdettiin liikkeelle: hamstring syndroomaan eli maallikon sanoin "vähän niin kuin takareiden tenniskyynärpäähän". Koska kaikkea muuta hoitomuotoa on jo yritetty - ja vielä kerran yritetty - lääkärini toi esille leikkaushoidon vaihtoehdon. Jäin pohtimaan asiaa.
Soitettuani lääkärikäyntini jälkeen kotiin, kysyi Hallitus ensimmäisenä: "Joko varasit ajan?" En varannut. Arvoin edelleen ja punnitsin asioita. Aikani pohdiskeltuani päädyin minäkin leikkauksen kannalle - kokeillaan vielä tätä... Leikkauspäiväksi sovittiin 25.8.
Leikkauspäivä 25.8.
Lääkärikeskukseen heti aamulla; ilmoittautuminen klo 9.30 ja siitä suoraan vaatteiden vaihtoon. Esitietojen tsekkausta, pitkävaikutteinen tulehduskipulääke, jännitystä, odotusta ja ei kun saliin. Onpa nopeaa toimintaa! Tervehdykset salissa leikkaavan lääkärin ja hoitotiimin kanssa. Leikkauskohdan merkintä pakarapoimuun ja muut esivalmistelut. Anestesialääkärin moikkaaminen. Kanyyli käsivarteen, verenpainemittari toiseen, happisaturaatiomittari sormeen ja sykeseuranta käyntiin. Spinaalipuudutus selkärankaan. Ja sitten mentiin...
Leikkauksen jälkeen heräämön puolelle n. klo 11. Vaikka kuinka yritin käskyttää varpaita heilumaan, ei liikettäkään. Huima mutta jo edellisistä leikkauksista tuttu tunne. Ei enää niin peloittava kuin ensimmäisellä kerralla -huomasin ajattelevani. Aamupalaa vuoteeseen. Miten se maistuikaan hyvälle! Syötyäni viestitin läheisille ja ystäville olostani: kaikki hyvin! Torkuin ja lepäsin leikkauksen rasituksia pois... Kokeilimme vessareissua huonolla menestyksellä: tuskanhiki pukkasi pintaan ilman alkuperäistä tarkoitusta. Hoitajat kärräsivät minut kiiruusti takaisin vaakatasoon.
Hieman ennen klo 17 alkoivat varpaani ja jalkani olla sen verran puudutuksesta sulaneet, että vessareissun jälkeen alettiin jo suunnitella hieman pidempää reissua. Nimittäin kotiin. Liki viisituntinen leikattuna ei kuulosta etukäteen ajatellen kovin optimaaliselta mutta Chryslerimme taipui moneksi: matkustin turvallisesti ja kivutta - konttikuljetuksena ja vaakatasossa kotiin, Hallituksen pyöritellessä rattia. Kotona klo 21.30. Unta ei tarvinnut odotella...
Leikkauksen jälkeinen ensimmäinen viikko 26.8.-1.9.
Tuvan sohva ja oma vuode - viikon keskeisimmät ja kovin tutuiksi tulleet paikkani. Jalkeilla vain sen verran, että kävin vessassa tai suihkussa, kun sinne luvan kanssa pe 28.8. v i h d o i n pääsin kyynärsauvoilla kinkaten ja perheen avustamana. Siteiden vaihtoa, tulehduskipulääkitystä - lepoa ja ruokaa. Kyllä perhe ja läheiset ovat parhainta! Minua passattiin kuin kuninkaallista ja liikettä tuli pienestäkin toiveestani. Ilman kotitiimin tukea olisin voinut löytää itseni tuijottelemasta lattialta kattolistoja: lääkitys, lepääminen, leikkauksen rasitukset ja elimistön epätasapaino taisivat tehdä sen, että ylös yrittäessä verenpaine heitteli ja silmissä musteni muutamaan otteeseen. Jalassakin musteni. Lääkärini oli minulle kertonutkin, että verisuonirikkaalla alueella operoitaessa voi veri laskehtia leikkauksen jälkeen. Juu. Kylläpä vain. Polvitaive ilostutti väriläiskillään, kun varsinainen leikkaushaava oli aneemisen väritön mutta kylläkin todella siististi ommeltu. Lääkärin ohjeiden mukaisesti kyynärsauvat olivat siis menopelinäni; varata sain jalalle reilun 20 kg painolla. Viikon lopulla aloin varovaisesti suunnata ajatuksia siihen hetkeen, kun sauvat jätetään pois. Kovin tuntui kaukaiselta tavoitteelta... Sen sijaan kipuja ei sanottavammin ollut: lepo ja vähäinen liikkuminen pitivät toiveikkuutta korkealla.
Toisen viikon ensimmäinen päivä 2.9.
Vaikka lääkärin ohjeessa sanottiin, että sauvat voi jättää pois 5-6 päivän kuluttua leikkauksesta, päätin ottaa varman päälle ja kokeilla asteittaista siirtymistä sauvattomuuteen. Jätin siis toisen sauvan pois ja hitaasti kiiruhtaen testasin jalan kantavuutta. Kovin huteralta tuntui ja aina, kun nousi ylös liikkeelle, myös takareittä alkoi viillellä. Kipu tuntui jomottavana poltteluna ja sen paikka vaihtui välillä myös pohkeen ja nilkan alueille. Polvitaipeen väriläiskä jatkoi kasvuaan. Itku ei ollut tiukassa - kärsivällisyys ja usko jalan kuntoutumiseen kovilla. Sen verran kuitenkin jaksoin olla liikkeellä, että kävin ulkona haistelemassa syksyn merkkejä ilmassa ja maalla.
Toisen viikon toinen päivä 3.9.
Aamu alkoi itkuisissa merkeissä; jalkaa särki yöllä ja särky jatkui edelleen ylösnoustessa. Aiemmin särky on rauhoittunut, kun on löytänyt hyvän asennon nukkua mutta nyt ei missään asennossa. Olisin vaikka päälläni seisonut, jos siitä olisi ollut apua! Oli turvauduttava purkkiin ja pian olo helpottuikin. Jaksoin jopa ulkoilla ja maksaa laskut koneella! Uskalsin testata myös sauvoitta kävelyä. Neiti 14 wee sanoi kävelyn muistuttavan pingviinin askellusta mutta minä olin hyvin ylpeä näistä edistysaskelista ja yritin pitää mielessäni fyssarini sanat: hitaasti ja pienin askelin mutta oikein. Kantapää maahan, rullaus ja työntö päkiällä. Jes - minä osaan tämän!
Toisen viikon kolmas päivä 4.9.
Eilisen hyvät tuntemukset olivat taas menneen talven lumia... Tikinpoistoon terveyskeskukseen konttikuljetuksena ja vahvasti lääkittynä. Heh! Jännitti, miten leikkaushaava oli umpeutunut ja olikin helpottavaa kuulla sairaanhoitajan sanat "hyvin on umpeutunut, kyllä voidaan ottaa tikit pois". Siisti haava oli viimeistelty jatkuvalla tikillä, mikä sai aikaan sen, että vähän täytyi kiskoa muutamassa kohdassa pistoja ihon sisältä vähän tiukemmin. Teippi päälle ja se on siinä! Kunhan ei nyt repeytyisi auki. Pitää ottaa varovasti nämä ensimmäiset päivät -tuumailin odottaessani Äitiä. Ensimmäistä kertaa etupenkillä leikkauksen jälkeen, noja selälleen kipattuna, matkustin maalikylällä.
PS Olihan muuten valmistautuminen tikinpoistokeikalle melkoista. Mitä mä laitan päälle? on melko yleistä mietittävää - veikkaisin suurimmalle osalle naisista - mutta tällä kertaa se todellakin oli MITÄ MÄ VOIN LAITTAA PÄÄLLE? Kun ei oikein pysty kumartumaan eikä edes laittamaan sukkia jalkaan, täytyy varustautua jonkinsortin koltulla ja näin syksykelillä sen on mieluusti oltava pitkä. Noo, löytyihän siltä liki parikymppiseen ikään päässyt mammuttimekko, johon kääriydyin. Sukat jalkaan avustuksella.
Toisen viikon neljäs päivä 5.9.
Joka aamuyö toivon herääväni kivutta... Tänään herääminen tuntuikin himpun verran helpommalta ja ei kun ylös - tällä kertaa ilman sauvoja. Hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Sohvan ja kirjan syövereihin. Liikkuminen aikaansaa tuntemuksia jalkaan mutta heti, kun ottaa vakaan vaaka-asennon, kipu helpottuu. Muutenkin olin edellisiä päiviä pirteämpi ja jaksoin tehdä pieniä tupsutuksia kotona. Kipulääkkeen otin vasta nukkumaan lähdettäessä.
Toisen viikon viides päivä 6.9.
Onkohan se niin, että hyvän päivän jälkeen on aina pudottava kuopan pohjalle? Heräsin aamuyöllä puoli viiden aikaan jomottavaan särkyyn. Muistin havahtuneeni jo aiemmin siihen, että yöpaitani oli hiestä märkä mutta nähtävästi olin nukahtanut tuon tunteen saattelemana. Joka tapauksessa nihkeää oloani ei helpottanut yöpaidan poisottaminenkaan; särkyyn se ei tuonut helpotusta. Niinpä aamu alkoi kipulääkkeillä. Mieli surffasi melkolaisessa aallokossa; vaikka kuinka yritin, alakulo tuntui vievän voiton. Yritin ajatella, että elämässä kaikki on niin suhteellista. Se, mikä toiselle on helppoa, onkin toiselle haastavaa; mikä toiselle kevyttä, toiselle jo riittävän suuri ponnistus. Sekin, miten on voinut. Ihan hyvin kai - olosuhteisiin nähden. Kipulääkkeet tehoavat melko pian ja jos jaksaa viettää suurimman osan päivästä sohvakaverina toimivan karvakorvan kyljessä, olohan on ihan jees. Bueno, etten sanoisi.
Toisen viikon kuudes päivä 7.9.
Toisen viikon ensimmäinen päivä 2.9.
Vaikka lääkärin ohjeessa sanottiin, että sauvat voi jättää pois 5-6 päivän kuluttua leikkauksesta, päätin ottaa varman päälle ja kokeilla asteittaista siirtymistä sauvattomuuteen. Jätin siis toisen sauvan pois ja hitaasti kiiruhtaen testasin jalan kantavuutta. Kovin huteralta tuntui ja aina, kun nousi ylös liikkeelle, myös takareittä alkoi viillellä. Kipu tuntui jomottavana poltteluna ja sen paikka vaihtui välillä myös pohkeen ja nilkan alueille. Polvitaipeen väriläiskä jatkoi kasvuaan. Itku ei ollut tiukassa - kärsivällisyys ja usko jalan kuntoutumiseen kovilla. Sen verran kuitenkin jaksoin olla liikkeellä, että kävin ulkona haistelemassa syksyn merkkejä ilmassa ja maalla.
Toisen viikon toinen päivä 3.9.
Aamu alkoi itkuisissa merkeissä; jalkaa särki yöllä ja särky jatkui edelleen ylösnoustessa. Aiemmin särky on rauhoittunut, kun on löytänyt hyvän asennon nukkua mutta nyt ei missään asennossa. Olisin vaikka päälläni seisonut, jos siitä olisi ollut apua! Oli turvauduttava purkkiin ja pian olo helpottuikin. Jaksoin jopa ulkoilla ja maksaa laskut koneella! Uskalsin testata myös sauvoitta kävelyä. Neiti 14 wee sanoi kävelyn muistuttavan pingviinin askellusta mutta minä olin hyvin ylpeä näistä edistysaskelista ja yritin pitää mielessäni fyssarini sanat: hitaasti ja pienin askelin mutta oikein. Kantapää maahan, rullaus ja työntö päkiällä. Jes - minä osaan tämän!
Toisen viikon kolmas päivä 4.9.
Eilisen hyvät tuntemukset olivat taas menneen talven lumia... Tikinpoistoon terveyskeskukseen konttikuljetuksena ja vahvasti lääkittynä. Heh! Jännitti, miten leikkaushaava oli umpeutunut ja olikin helpottavaa kuulla sairaanhoitajan sanat "hyvin on umpeutunut, kyllä voidaan ottaa tikit pois". Siisti haava oli viimeistelty jatkuvalla tikillä, mikä sai aikaan sen, että vähän täytyi kiskoa muutamassa kohdassa pistoja ihon sisältä vähän tiukemmin. Teippi päälle ja se on siinä! Kunhan ei nyt repeytyisi auki. Pitää ottaa varovasti nämä ensimmäiset päivät -tuumailin odottaessani Äitiä. Ensimmäistä kertaa etupenkillä leikkauksen jälkeen, noja selälleen kipattuna, matkustin maalikylällä.
PS Olihan muuten valmistautuminen tikinpoistokeikalle melkoista. Mitä mä laitan päälle? on melko yleistä mietittävää - veikkaisin suurimmalle osalle naisista - mutta tällä kertaa se todellakin oli MITÄ MÄ VOIN LAITTAA PÄÄLLE? Kun ei oikein pysty kumartumaan eikä edes laittamaan sukkia jalkaan, täytyy varustautua jonkinsortin koltulla ja näin syksykelillä sen on mieluusti oltava pitkä. Noo, löytyihän siltä liki parikymppiseen ikään päässyt mammuttimekko, johon kääriydyin. Sukat jalkaan avustuksella.
Toisen viikon neljäs päivä 5.9.
Joka aamuyö toivon herääväni kivutta... Tänään herääminen tuntuikin himpun verran helpommalta ja ei kun ylös - tällä kertaa ilman sauvoja. Hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Sohvan ja kirjan syövereihin. Liikkuminen aikaansaa tuntemuksia jalkaan mutta heti, kun ottaa vakaan vaaka-asennon, kipu helpottuu. Muutenkin olin edellisiä päiviä pirteämpi ja jaksoin tehdä pieniä tupsutuksia kotona. Kipulääkkeen otin vasta nukkumaan lähdettäessä.
Toisen viikon viides päivä 6.9.
Onkohan se niin, että hyvän päivän jälkeen on aina pudottava kuopan pohjalle? Heräsin aamuyöllä puoli viiden aikaan jomottavaan särkyyn. Muistin havahtuneeni jo aiemmin siihen, että yöpaitani oli hiestä märkä mutta nähtävästi olin nukahtanut tuon tunteen saattelemana. Joka tapauksessa nihkeää oloani ei helpottanut yöpaidan poisottaminenkaan; särkyyn se ei tuonut helpotusta. Niinpä aamu alkoi kipulääkkeillä. Mieli surffasi melkolaisessa aallokossa; vaikka kuinka yritin, alakulo tuntui vievän voiton. Yritin ajatella, että elämässä kaikki on niin suhteellista. Se, mikä toiselle on helppoa, onkin toiselle haastavaa; mikä toiselle kevyttä, toiselle jo riittävän suuri ponnistus. Sekin, miten on voinut. Ihan hyvin kai - olosuhteisiin nähden. Kipulääkkeet tehoavat melko pian ja jos jaksaa viettää suurimman osan päivästä sohvakaverina toimivan karvakorvan kyljessä, olohan on ihan jees. Bueno, etten sanoisi.
Toisen viikon kuudes päivä 7.9.
Tutulla kaavalla mentiin... Ylösnousu n. klo 5.50 Hra 16 ween noustessa kouluun. Sen verran tunsin itseni hyväkuntoiseksi, että ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon sain laitettua perheelle aamupalan pöytään. Olisikohan tämä päivä jo parempi - tuumailin sohvanpohjalle keittiöstä hissuteltuani. Sauvatkin olivat jo saaneet jäädä... Päivän aikana haisteltiin Tuiskun kanssa syksyn merkkejä ilmassa. Jaksoin rullailla liki kilometrin lenkin, mikä tuntui jo melkomoiselta saavutukselta. Illalla nukkumaan kipulääkkeen avittamana.
Kolmas viikko 8.-14.9.
Tämä viikko oli melkoista aaltoliikettä. Välillä jalka tuntui jo hyvälle; toisena hetkenä kyyneleet valuivat silmistäni, yrittäessäni taistella jalan kiputilan tuntemuksia vastaan. Hipsuttelin päivittäin ulkona kilometrin lenkkejäni ja lepäilin edelleen paljon. Tällä viikolla sain kokeilla istumista ja ensimmäiset testaukset eivät olleet ilo silmälle eivätkä kropalle. Toisella kannikalla, selkäranka s-mutkalla, tyyny alustana. Onhan sekin toki jo jotain. Kaapista löytyi vielä edellisen operaation Traumeel-rasvaa, jota minulle tuolloin fyssarini suositteli. Rasva käyttöön jälleen; ehken parasta ennen päiväys oli jo mennyt kauan sitten mutta käytetään nyt säästäväisesti tuubi loppuun. Olisiko siinä ollut myös jotakin psykologista vaikutusta? Aina rasvatessa jalka tuntui himpun verran edellistä kertaa paremmalta.
Onhan tämä ollut kovempi setti kuin etukäteen osasin edes ajatella. Netin keskustelupalstoilta kävin lukemassa kohtalotovereitten kirjoituksia tuntemuksistaan; olipa joukossa niitäkin, jotka olivat lähteneet leikkauspöydältä kyynärsauvoitta ja jotka jo viikon kuluttua leikkauksesta olivat toipuneet lähes kivuttomiksi ja suunnittelivat jo lenkeille lähtöä. Minä en totisesti kuulunut tähän joukkoon.
Neljäs viikko 15.-21.9.
Pienet hipsuttelut kotimaastoissa olivat ilometrejä: jälleen vähän pidempiä köpöttelyjä kuin edellisellä viikolla. Tuntuma takareidessä sousi ja huopasi edelleen edestakaisin. Pidemmän rasituksen (so. jaloillaan olon) jälkeen jalka kaipasi vaakatasoa ja lepoa. Sitä soin jalalleni. Yritin pitää sitä hyvänä: rasvasin ja siputin. Lepäsin. Mieluummin viikko liian pitkään kuin liian vähän - yritin muistuttaa itseäni. Istuminen oli edelleen vaikeaa niinpä auton rattiin hyppääminen tuntui melkoiselta (uhka)rohkeudelta. Selvisimme siitä kuitenkin kunnialla: Neiti 14 wee ja minä. Tosin ajelimme sivutietä, hissukseen sitäkin. Minä takakenossa auton ratissa - näkymästä voisi saada melkoisen hauskat naurut halutessaan mutta jostakin se oli liikkeelle lähdettävä. Kävin uima-altaassa kertaalleen. Tunnin lelluminen vedessä ei juuri tuntunut rasittavalta mutta nähtävästi oli sitä jalalle, sillä "palkintona" reissusta hematooma jalassa levisi myös takareiden puoliväliin; polvitaipeessahan sitä oli jo ennestään. Viikonloppuna - liki neljä viikkoa leikkauksesta - tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa rohkaiseva tunne. Jospa tästä vielä on jalaksi!
Viides viikko 22.-28.9.
Kontrollikäynti Turkuun Onnibussissa oli koettelemus. Vaikka matkanteko muutoin oli mitä miellyttävintä bussin ollessa siisti ja palvelun pelatessa, istuminen oli edelleen vaikeaa. Yritin löytää mitä moninaisempia, vaihtoehtoisia asentoja liki viiden tunnin istumiselle. Puoli-istuen, lähes maaten, sivuttain, jalka siellä, toinen täällä...
Doc kertoi jalan näyttävän ja tuntuvan tässä vaiheessa siltä, miltä pitääkin. Tosin hematooman hän sanoi hidastavan paranemisprosessia; melkoinen turvotus jalassa oli edelleen. Juoksukieltoa vielä toinen kuukausi ja "raakoja" suoran jalan venytyksiä on myös vältettävä. Kävelyä lisättävä ja Hirudoidia leviteltävä. Runsaasti ja useita kertoja. Lisäksi uudelleen Buranaa poskeen viikon ajan. Lähete fyssarille. Niin ja se tunnoton kohda reiden ulkosyrjällä - se voi valitettavasti jäädä pysyväksi.
Perjantaina ensimmäistä kertaa fyssarilla. Ultraa ja puristelu/sivelyhierontaa sekä harjoitusohjeet kotiin: jumppaa sekä allasjumppaa. Jes - tuntui hyvältä käynnistellä "virallisesti" kuntoutumisjaksoa. Niinpä viikonlopun iloksi teemalla "slowly but surely" metsälenkkejä - ihan parasta. Voi, miten mä olinkaan sellaisia kaivannut! Ja sitten se jumppa. Ihana polttelu vatsassa kertoi hiljaiselon kuukauden tehneen tehtävänsä. Ja entäpä sitten takareiden lihakset - gone...
Tuntemuksia jalassa esiintyy lähinnä nukkuessa ja hyvän nukkuma-asennon löytäminen ja sen toiseen vaihtaminen on vaikeaa. Ihan kuin veri pukkaisi ja turvottaisi jalkaa. Edistystä tällä viikolla kuitenkin jo sen verran, että housut menevät jo itsenäisesti kikotellen jalkaan. Sukka-apua tarvitsen vielä tovin...
Kuudes viikko 29.9.-5.10.
Paranemisloikka eteenpäin!
Tuntemukset leikatussa jalassa paranivat tällä viikolla päivä päivältä jumpan, kävelyn ja vesiliikunnan avittamana. Polvea voi jo koukistella kivutta ja hematoomat ovat viimeinkin katoamassa. Jäykkähän jalka on edelleen eikä mahdollista lonkan koukistelua täysipainoisesti; kun toisen jalan voi selinmakuulla vetää rinnan päälle ei tämä leikattu suostu hievahtamaan 90 asteen kulmaa enempää. Tämä näkyy käytännössä sitten siinä, että se sukkien jalkaan laittaminen ja pois ottaminen on edelleen päivän haastavin homma.
Leikatun jalan paranemisloikan tuottamaa iloa on hieman laskenut 2012 leikattu jalkani ja tuntemukset siinä. Yritän jaksaa ajatella niin, että tilanne vasemman jalan suhteen paranee samassa suhteessa oikean kanssa. Realisti minussa tietää, että kuukauden päivät jatkunut "toispuoleinen könöttäminen" ja sitä edeltänyt reilun vuoden mittainen leikatun jalan varominen, eivät ole voineet olla jättämättä jälkiään kroppaani. Pessimisti minussa puolestaan...
Jalkojen kuntouttaminen rytmittää päivääni mukavasti. Onkin ihanaa, että tähän on nyt ajallisesti oiva mahdollisuus. Kiiruhtaa hitaasti eteenpäin, kuulostella ja tunnustella jalkojen kantamista. Liian usein kuntoutuminen on pakonomaista suorittamista "siinä sivussa". Nyt ajatuksen kanssa, ilolla. Olen kuitenkin yrittänyt malttaa mieltäni kiiruhtamasta asioiden edelle ja haaveilemasta tulevia; suojellakseni itseään pudotukselta, jos jalat eivät enää annakaan myöten ja kestä juoksemista.
Varovainen optimismi lienee kuitenkin sallittua.
Kolmas viikko 8.-14.9.
Tämä viikko oli melkoista aaltoliikettä. Välillä jalka tuntui jo hyvälle; toisena hetkenä kyyneleet valuivat silmistäni, yrittäessäni taistella jalan kiputilan tuntemuksia vastaan. Hipsuttelin päivittäin ulkona kilometrin lenkkejäni ja lepäilin edelleen paljon. Tällä viikolla sain kokeilla istumista ja ensimmäiset testaukset eivät olleet ilo silmälle eivätkä kropalle. Toisella kannikalla, selkäranka s-mutkalla, tyyny alustana. Onhan sekin toki jo jotain. Kaapista löytyi vielä edellisen operaation Traumeel-rasvaa, jota minulle tuolloin fyssarini suositteli. Rasva käyttöön jälleen; ehken parasta ennen päiväys oli jo mennyt kauan sitten mutta käytetään nyt säästäväisesti tuubi loppuun. Olisiko siinä ollut myös jotakin psykologista vaikutusta? Aina rasvatessa jalka tuntui himpun verran edellistä kertaa paremmalta.
Onhan tämä ollut kovempi setti kuin etukäteen osasin edes ajatella. Netin keskustelupalstoilta kävin lukemassa kohtalotovereitten kirjoituksia tuntemuksistaan; olipa joukossa niitäkin, jotka olivat lähteneet leikkauspöydältä kyynärsauvoitta ja jotka jo viikon kuluttua leikkauksesta olivat toipuneet lähes kivuttomiksi ja suunnittelivat jo lenkeille lähtöä. Minä en totisesti kuulunut tähän joukkoon.
Neljäs viikko 15.-21.9.
Pienet hipsuttelut kotimaastoissa olivat ilometrejä: jälleen vähän pidempiä köpöttelyjä kuin edellisellä viikolla. Tuntuma takareidessä sousi ja huopasi edelleen edestakaisin. Pidemmän rasituksen (so. jaloillaan olon) jälkeen jalka kaipasi vaakatasoa ja lepoa. Sitä soin jalalleni. Yritin pitää sitä hyvänä: rasvasin ja siputin. Lepäsin. Mieluummin viikko liian pitkään kuin liian vähän - yritin muistuttaa itseäni. Istuminen oli edelleen vaikeaa niinpä auton rattiin hyppääminen tuntui melkoiselta (uhka)rohkeudelta. Selvisimme siitä kuitenkin kunnialla: Neiti 14 wee ja minä. Tosin ajelimme sivutietä, hissukseen sitäkin. Minä takakenossa auton ratissa - näkymästä voisi saada melkoisen hauskat naurut halutessaan mutta jostakin se oli liikkeelle lähdettävä. Kävin uima-altaassa kertaalleen. Tunnin lelluminen vedessä ei juuri tuntunut rasittavalta mutta nähtävästi oli sitä jalalle, sillä "palkintona" reissusta hematooma jalassa levisi myös takareiden puoliväliin; polvitaipeessahan sitä oli jo ennestään. Viikonloppuna - liki neljä viikkoa leikkauksesta - tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa rohkaiseva tunne. Jospa tästä vielä on jalaksi!
Viides viikko 22.-28.9.
Kontrollikäynti Turkuun Onnibussissa oli koettelemus. Vaikka matkanteko muutoin oli mitä miellyttävintä bussin ollessa siisti ja palvelun pelatessa, istuminen oli edelleen vaikeaa. Yritin löytää mitä moninaisempia, vaihtoehtoisia asentoja liki viiden tunnin istumiselle. Puoli-istuen, lähes maaten, sivuttain, jalka siellä, toinen täällä...
Doc kertoi jalan näyttävän ja tuntuvan tässä vaiheessa siltä, miltä pitääkin. Tosin hematooman hän sanoi hidastavan paranemisprosessia; melkoinen turvotus jalassa oli edelleen. Juoksukieltoa vielä toinen kuukausi ja "raakoja" suoran jalan venytyksiä on myös vältettävä. Kävelyä lisättävä ja Hirudoidia leviteltävä. Runsaasti ja useita kertoja. Lisäksi uudelleen Buranaa poskeen viikon ajan. Lähete fyssarille. Niin ja se tunnoton kohda reiden ulkosyrjällä - se voi valitettavasti jäädä pysyväksi.
Perjantaina ensimmäistä kertaa fyssarilla. Ultraa ja puristelu/sivelyhierontaa sekä harjoitusohjeet kotiin: jumppaa sekä allasjumppaa. Jes - tuntui hyvältä käynnistellä "virallisesti" kuntoutumisjaksoa. Niinpä viikonlopun iloksi teemalla "slowly but surely" metsälenkkejä - ihan parasta. Voi, miten mä olinkaan sellaisia kaivannut! Ja sitten se jumppa. Ihana polttelu vatsassa kertoi hiljaiselon kuukauden tehneen tehtävänsä. Ja entäpä sitten takareiden lihakset - gone...
Tuntemuksia jalassa esiintyy lähinnä nukkuessa ja hyvän nukkuma-asennon löytäminen ja sen toiseen vaihtaminen on vaikeaa. Ihan kuin veri pukkaisi ja turvottaisi jalkaa. Edistystä tällä viikolla kuitenkin jo sen verran, että housut menevät jo itsenäisesti kikotellen jalkaan. Sukka-apua tarvitsen vielä tovin...
Kuudes viikko 29.9.-5.10.
Paranemisloikka eteenpäin!
Tuntemukset leikatussa jalassa paranivat tällä viikolla päivä päivältä jumpan, kävelyn ja vesiliikunnan avittamana. Polvea voi jo koukistella kivutta ja hematoomat ovat viimeinkin katoamassa. Jäykkähän jalka on edelleen eikä mahdollista lonkan koukistelua täysipainoisesti; kun toisen jalan voi selinmakuulla vetää rinnan päälle ei tämä leikattu suostu hievahtamaan 90 asteen kulmaa enempää. Tämä näkyy käytännössä sitten siinä, että se sukkien jalkaan laittaminen ja pois ottaminen on edelleen päivän haastavin homma.
Leikatun jalan paranemisloikan tuottamaa iloa on hieman laskenut 2012 leikattu jalkani ja tuntemukset siinä. Yritän jaksaa ajatella niin, että tilanne vasemman jalan suhteen paranee samassa suhteessa oikean kanssa. Realisti minussa tietää, että kuukauden päivät jatkunut "toispuoleinen könöttäminen" ja sitä edeltänyt reilun vuoden mittainen leikatun jalan varominen, eivät ole voineet olla jättämättä jälkiään kroppaani. Pessimisti minussa puolestaan...
Jalkojen kuntouttaminen rytmittää päivääni mukavasti. Onkin ihanaa, että tähän on nyt ajallisesti oiva mahdollisuus. Kiiruhtaa hitaasti eteenpäin, kuulostella ja tunnustella jalkojen kantamista. Liian usein kuntoutuminen on pakonomaista suorittamista "siinä sivussa". Nyt ajatuksen kanssa, ilolla. Olen kuitenkin yrittänyt malttaa mieltäni kiiruhtamasta asioiden edelle ja haaveilemasta tulevia; suojellakseni itseään pudotukselta, jos jalat eivät enää annakaan myöten ja kestä juoksemista.
Varovainen optimismi lienee kuitenkin sallittua.
Katse eteen-ja suupielet ylöspäin,
