Blowing in the wind

Elämä on yllätyksellistä...

Juuri, kun riemuitsimme puolimatkan etapin saavuttamisesta, päätti camino opettaa meitä. Eilen elimme melkoista tuulten tuiverrusta ja tunteiden vuoristorataa - eikä vain sään puolesta, sillä lupaavasti alkanut vaelluspäivämme päättyi pohdintaan, kykenemmekö enää jatkamaan caminoamme.

Vaellusaamu alkoi meille poikkeuksellisesti, sillä olimme lähdössä ensimmäisten pedegrinojen joukossa albergesta liikkeelle. Oli koleaa ja pilvet roikkuivat raskaina taivaan kannella kuin tulevaa ennakoiden... Säiden Haltija leikitteli kanssamme: saadessamme sadeviitat yllemme, alkoi aurinko viritellä säteitään pilvenreunan takaa ja ottaessamme viitat pois, saimme niskaamme joko raekuuron tai vesipisaroiden iloisesti hyppelevän kuuron.

Kolmasosan päivän etapista kuljettuamme alkoivat vaikeudet. Äidin nilkat kipeytyivät pahasti ja jokaisen askeleen ottaminen oli tuskallista myös katsella. Särkylääke ei tuntunut auttavan yhtään; eivät liioin tauot. Matka eteni verkkaisesti mutta saavuimme kuitenkin lopulta Zamoraan - alavireisissä tunnelmissa.

Kanssamatkaajamme ohjeistivat huilaamaan. Aprikoituamme pitkään mitä nyt, päätimme noudattaa meille annettua ohjetta. Oli liikuttavaa katsella kanssamatkaajien aitoa huolta Äidin jalasta. Luna antoi hermoratahierontaa, Michel kipurasvaa, Olaf tulehduskipulääkettä - muut kannustavia paranemistoivotuksia. Yhden pedegrinon haasteet ovat koko joukon yhteisiä, sillä meillä kaikilla on sama tavoite: Santiagon katedraalin tornien näkeminen ja urakan saattaminen loppuun.

Niinpä muiden aamulla pakatessa rinkkojaan, jäimme me katselemaan ja testaamaan herkkupuodin tarjontaa. Suklaakakkua suuhun "lapioidessa" ajatukset laukkasivat ristiin rastiin, yhdenkään niistä olematta järkevä. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Sydän tahtoisi jatkaa matkaa mutta olisiko se sittenkään järkevä ratkaisu?

Ryhdistäydyimme. Pääsimme takaisin albergeen vasta iltapäivällä, joten meille jäi hyvin aikaa testata paikallisen terveyshuollon palveluja. Infopisteen ylen ystävällinen virkailija otti aluksi selvää, minne sairaalaan meidän tulisi matkata. Taksiin. Odotusta sairaalassa. Lääkärin pakeille. Espanjan alkeita; manaja no pie, si medicin, si antibiot, no allergi, autobus Tabara... Meitä palveltiin hymyillen ja huumorilla ja reppuun pakattiin vino pino antibioottia sekä hyvää mieltä; lääkäri ei tosin edes koskenut Äidin kipeään nilkkaan, sääressä olleesta punaisesta läntistä puhumattakaan vaan kutsui ensihoitajan puhdistamaan ja sitomaan varpaan, joka oli kylläkin jo parantumaan päin.

Siitä ajatukset sitten alkoivat valostumaan. Eihän tässä ole menetetty mitään; olemme olleet hyvinkin saamapuolella. Huomenna hyppäämme linja-autoon ja huristamme etapin tai kaksi neljällä pyörällä. Katsastamme tilannetta päivittäin, kestäisikö jalka jatkaa matkaa. Ellei, Äiti jatkaa linja-automatkailuaan ja minä palaan tien päälle rinkkoineni. Äiti ottaa samalla osan tavaroistani bussin kyytiin ja minä saan kevennettyä rinkkaani, jos tässä jotakin hyvää haluaa nähdä. Näin tämä toimii lähipäivät. Ehkä tapaamme tuttuja kanssamatkaajiammekin vielä?

Camino opettaa jokaista kulkijaansa. Vaikka tahtoa, sisua ja määrätietoisuutta olisi vaikka muille jakaa, se ei valitettavasti aina riitä. Jos toisin on tarkoitettu, otamme senkin nöyrinä vastaan.