Alkuvuosi on ollut monenlaisten uusien alkujen aikaa. Monet ovat päättäneet aloittaa kevätpaaston, rantakuntoon pääsemisestä puhumattakaan. Itseensä satsaaminen liikuntaa lisäämällä, ruokavaliota päivittämällä, unirytmiä korjaamalla ja huolehtimista vähentämällä ovat tuttuja toimenpiteitä yllättävän monelle. Tuttavapiirissäkin on tehty elämäntaparemonttia ja sen tiimoilta Antti Heikkilän nimi on keikkunut lähes päivittäin ajatuksissa ja keskusteluissa.
Kaikken tunnetuimpia uusia alkuja ovat kuitenkin esittäneet Jaajo Linnonmaa, Jari Sarasvuo ja Janne Ahonen. Kolme kovaa J-miestä, joista kukaan ei kaiketi enempiä esittelyjä kaipaa. Siksipä tohdinkin - suotakoon anteeksi - käyttää heistä kaikista etunimeä; koko kansan Jaajo, Jari ja Janne edustavat meille suomalaisille sanaa, sankaruutta ja sisua!
* * * * * *
Niinpä löysin itseni useana aamuna radion äärestä aprikoimasta kanavavalintaa. Aamulypsyn osa 1 loputtua työmatkat alkoivat kulua yhä enenevässä määrin Puheen aalloilla mutta kuullessani osan 2 alkavan, oli käytävä tarkistamassa vieläkö lypsymeininki jaksaisi viihdyttää. Ehkä minusta on tullut vanha tälläkin rintamalla... Sinällään oli riemastuttavaa - välillä suorastaan hengästyttävääkin - kuulla Jaajon et al valtoimenaan hersyvää tarinointia; ihailen ihmisiä, joilla on sana hallussaan noin loistavasti! Huomasin kuitenkin itsessäni tapahtuneen selkeän muutoksen Olga K:n aamuvieraiden vetäessä minua enemmän puoleensa. Ehkä muutos kielii tunnemaailmani seestymisestä vai olisinko peräti löytänyt sisäisen sankaruuteni?
Sitä etsiessä ovatkin kuluneet monet tiistai-iltapäiväni. Hiihtolenkin tuottaman endorfiinin jälkitilaa sohvannurkassa nauttiessa, olen hetkittäin kokenut ylittäväni oman tiedostamiskykyni. Tosin vain hetkittäin. Jäädessäni pohtimaan jotakin Jarin ilmoille tuomaa ajatusta, saatoin huomata pudonneeni hänen vauhdistaan, minkä jälkeen oli jälleen yritettävä kavuta samalle sanataajuudelle hänen kanssaan. Kokemukset ovat kuitenkin olleet myönteisiä. Välillä on hyvä ja syytäkin haastaa itsensä ja ajatuksensa. Laajentaa näkemyksiään paitsi pituus- mutta ennen kaikkea syvyyssuuntaan. Silloin sisäinen sankaruus voi hetkittäin pilkahtaa esille ja pyöräyttää käyntiin muutosprosessin. Itse kuitenkin valitsemme tiemme; kukaan toinen ei sitä voi puolestamme tehdä.
Urheilijan polulla on monenlaisia valinnanpaikkoja. Joskus nuo valinnat tuntuvat sivusta katsottuna varsin itsekeskeisiltä mutta löytääkseen oman tiensä, on rohjettava tehdä vaikeitakin päätöksiä. Menestys vaatii asioiden priorisointia ja itsekuria; määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä mutta myöskään ilman sisäistä paloa, intoa ja iloa ei synny suuria voittajia. Ja sitä tarvitaan kaikkein eniten lähipiirin tuen ohella! Tuota paloa uskon Jannella olevan.
* * * * * *
Luonto kääntää uutta sivua talven lumien sulaessa.
Iloitsen maaliskuisesta lauantaista Torniossa, Puuhaaran hiihtokeskuksessa. Yli vuoden mittainen hisutauko päättyi erikoispitkille matkoille. Jalka kesti ja kroppa jousti - ajatus kartan kanssa etenemisestä sen sijaan kaipaa vielä sulavuutta.
Iloitsen myös hiihtoviikosta Muoniossa. Omien rajojen koetteleminen oli kaikkien kolotusten ja unettomien öiden jälkeen kaikesta huolimatta nautinnollista.
Olisiko osansa auringolla, joka valollaan toi voimia ja säteillään sulostutti matkan tekoa? Vanhan sanonnankin mukaan: on helppo uskoa, kun yksi säteilee.
Niistä säteistä voimaantuneena,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti